Klassinen sosiologia / OSA 7

Émile Durkheim – kaikki on sosiaalista

Émile Durkheim (1858 – 1917)

Sosiaalisesta työnjaosta 1893

Syntyi ortodoksijuutalaiseen perheeseen, mutta luopui jo nuorena uskostaan

Vaikutusvaltainen professori

  • Raivasi sosiologialle tieteensijaa yliopistollisena oppiaineena ja itsenäisenä tieteenalana.

Durkheimin koko tuotannon punainen lanka on sosiaalisten ilmiöiden omalakisuuden osoittaminen.

  • Joka käänteessä hän vakuutti, että sosiaaliset ilmiöt ovat yksilöistä riippumattomia ja että niitä ei voi palauttaa psykologisiin eikä biologisiin ilmiöihin.
  • Koska sosiaaliset ilmiöt ovat oma lajinsa, niiden tutkiminen kuuluu omalle erityistieteelle, sosiologialle.

Poliittisesti Durkeim oli liberaali ja eräänlainen sosialisti.

  • Hänen mukaansa yhteiskunnan ongelmat johtuivat moraalin rappeutumisesta.
  • Hän kuitenkin kannatti tasavaltalaisten voimien pyrkimyksiä horjuttaa katolisen kirkon ylivaltaa etenkin koulutuksessa.
  • Durkheimin tavoitteena oli korvata katolilaisuus sosiologialla.

MODERNIN SOSIAALISEN SITEEN ONGELMA

Sosiaalisesta työnjaosta (1893) – teoksessa Durkeim kävi sosiologian teoreettisen ydinongelman kimppuun: Jos esimoderneja yhteiskuntia piti koossa perinteen välittämät yhtenäiset uskomukset, tunteet, arvot ja normit, mikä voima huolehti tästä tehtävästä modernissa yhteiskunnassa?

  • Ratkaisua etsiessään Durkheim kritisoi edeltäjiään Comtea, Spenceriä ja Tönnesiä.

Durkheimin mukaan työnjako tuottaa moderniin yhteiskuntaan sellaista kiinteyttä, joka ei myöskään ollut mekaanista ja vaatinut yhtäältä tulevaa kontrollia vaan syntyi yhtä luonnollisesti ja oli yhtä orgaanista kuin esimodernin yhtenäisiin uskomuksiin ja perinteisiin pohjautuva kiinteys.

  • Tätä tähdentäessään Durkheim nimesi modernin solidaarisuuden orgaaniseksi ja esimodernin mekaaniseksi.

MEKAANINEN JA ORGAANINEN SOLIDAARISUUS

Alkukantaisen yhteisön solidaarisuus perustuu Durkheimin mukaan yhteisön jäsenten samankaltaisuuteen, siihen että he toimivat ja ajattelevat samoin. Yhteisön jäsenet eivät siis ole persoonia vaan yhteisön muodostaman tyypin edustajia, eikä ”yksilö kuulu itselleen, vaan hän on kirjaimellisesti yhteiskunnan käytettävissä olevaa omaisuutta”.

Mekaanisen solidaarisuuteen perustuvan yhteisön sosiaalinen rakenne on jaokkeinen, samankaltaisten ja samaa tehtävää täyttävien yksilöiden rinnakkaisuuteen perustuva. Koska jaokkeiden yhteiskunnan solidaarisuus perustuu samankaltaisuuteen, on sosiaalinen kontrolli hyvin tiukkaa. Lainsäädäntö on Durkheimin mukaan repressiivistä. Kaikki rikokset rangaistaan ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -periaatteen mukaan, sillä niitä pidetään uskonnollisina rikkomuksina, joita ei voi sovittaa eikä sovitella.

Orgaaninen solidaarisuus perustuu työnjakoon ja on mekaanisen solidaarisuuden vastakohta. Jos jaokkeisen yhteiskunnan osilla ei ole toisistaan eroavaa tehtävää ja omaa identiteettiä, työnjaollisen yhteiskunnan osilla sellainen on. Osat toteuttavat jotain erityistä tehtävää eli funktiota kokonaisuudessa. Yksittäisillä elimillä on oma funktionsa organismin kokonaisuudessa: elimen muodostavat solut ovat kukin erikoistuneet omaan tehtäväänsä tässä kokonaisuudessa. Vaikka yhteiskunnan työnjako tapahtuu ilman ylhäältä tulevaa johdatusta ja yksilöiden omista pyrkimyksistä riippumatta, se ei liitä yksilöitä yhteen täysin sattumanvaraisesti, vaan siinä toteutuu tahaton tarkoituksenmukaisuus.

Evoluutio jaokkeisesta yhteiskunnasta työnjaolliseen yhteiskuntaan syntyy ”olosuhteiden pakosta”. Työnjaollisessa yhteiskunnassa yksilöt ovat yhä korostetummin toisistaan erottuvia persoonia ja siinä repressiivisen rikoslain tilalle hallitsevana sosiaalisen kontrollin muotona tulee restitutiivinen – rikotun asiatilan palauttamiseen ja aiheutunen vahingon korvaamiseen tähtäävä – siviilioikeus.

Evoluution syynä on yhteiskunnan ”moraalisen tiheyden” eli sosiaalisen kanssakäymisen lisääntyminen sekä sen ”volyymin” eli koon kasvu.

  • Tällainen kehitys pakottaa työnjakoon, sillä suuri ihmisjoukko ei voi tulla toimeen pienellä alueella, jos kaikki toimivat samoin ja hankkivat elantonsa samasta lähteestä.
  • Sosiaalinen evoluutio johtuu samasta syytä kuin biologinen evoluutio: ”Työnjako on seuraus olemassaolon taistelusta”.

Kun kaksi organismia ovat keskenään samankaltaisia, ne kilpailevat samasta ravinnosta ja elintilasta eivätkä voi kasvattaa yksilömääräänsä tietyn rajan yli kuin toistensa kustannuksella. Mutta kun ne erikoistuvat, niiden välinen kilpailu pienenee ja ne voivat tulla toimeen rinnakkain samalla alueella.

Eriytyminen on sekä biologisen että sosiaalisen elämän laki: eliöt ja yhteiskunnan kehittyvät yksinkertaisista monimutkaisiin. Kahdesta organismista kehittyneempänä pidetään sitä, joka on funktionaalisesti eriytyneempi ja kahdesta yhteiskunnasta sosiologisesti kehittyneempi on se, joka on työnjaoltaan mutkikkaampi.

SOSIAALISET FAKTAT ESINEINÄ

Durkheimin mielestä yhden sosiologian tieteellisyyden perussäännön noudattaminen tuottaa kansanomaisten ja ideologisten harhakäsitysten sijaan objektiivisia tutkimustuloksia: ”Pidä sosiaalisia faktoja esineinä”.

  • Sosiologisessa ajattelussa tulisi luopua ennakkokäsityksistä.
  • Esineiden luokittelu merkitsee Durkheimille sosiaalisten ”tyyppien” tai ”lajien” muodostamista.
  • Ilmiön selitykseksi ei käy sen hyödyllisyys, yhteiskunnanssa täyttämä funktio.
  • Ilmiön synnyttäneet syyt ovat kausaalisia ja täysin riippumattomia funktiosta, jota se jonakin aikana ehkä toteuttaa.
  • Sosiaalista tulee selittää aina sosiaalisilla syillä.

Durkheimin käsitys tieteen metodista on suoraviivaisesti empiristinen.

  • Tiede pitää aloittaa aistimuksista eikä käsitteistä. 

ITSEMURHA SOSIAALISENA TOSIASIANA

Periaate, että sosiaalisista tuli selittää sosiaalisella, ei Durkheimin aikana suinkaan ollut selviö. 1900-luvulla kukoisti reduktionismi: yhteiskunnalliset asiat haluttiin yleisesti palauttaa joko psyykkisiin tai biologisiin ilmiöihin.

  • Durkheim valitsi tutkimuskohteekseen itsemurhat.
  • Hän tahtoi osoittaa, etteivät perinnöllisyyden ja mielisairauden kaltaiset tekijät kykene selittämään itsemurhaluvuissa havaittavaa vaihtelua vaan että sen takaa löytyisivät sosiaaliset syyt. Ja jos hän tässä onnistuisi, olisi selvää, että biologiasta ja psykologiasta riippumattomana itsenäisenä tieteenä sosiologialle olisi olemassa oma tutkimuskohde, omalajiset sosiaaliset tosiasiat, jotka eivät palaudu biologisiin tai psyykkisiin tosiasioihin.

Sosiaaliset ilmiöt ovat yksilöihin nähden ulkoisia ja näistä riippumattomia.

  • Ihmisyhteisöissä muodostuu ominaisuuksia, joita sen jäsenillä ei ole ja jotka ovat niistä riippumattomia.
  • Yksi tuollainen yhteisöllinen ominaisuus oli ”sosiaalinen itsemurhakuolleisuus”, jonka olemassaolon ja syyt Durkheim halusi osoittaa Itsemurha-teoksellaan.

Jokaisella kansalla näyttäisi olevan sille tyypillinen itsemurha-alttius, joka pysyi vuodesta toiseen hämmästyttävän vakaana.

Durkheim osoitti, etteivät rotu, perinnöllisyys, alkoholismi tai mielisairaus kykene selittämään itsemurhaisuuden vaihtelua.

Durkheim päätteli, että sosiaalisen elämän vilkkaus selittää itsemurhien yleisyyttä.

  • Kaupungeissa tehdään suhteessa enemmän itsemurhia kuin maaseudulla. 

DURKHEIMIN LAKI

Durkheimin ansiot eivät ehkä sittenkään ole pelkästään siinä, kuinka taitavasti hän tarkasteli itsemurhalukujan ja muiden sosiaalisten tekijöiden yhteisvaihtelua tilastollisesti, vaan tavassa, jolla hän kykeni yhdistämään nämä tarkastelut teoreettisesti näkökulmaansa.

Tulokset:

Uskonnon vaikutus itsemurhaan oli niin voimakas, että se erottui muiden maiden välisiä eroja selittävien tekijöiden joukosta.

  • Protestantit tekivät enemmän itsemurhia kuin katolilaiset, nämä taas enemmän kuin juutalaiset.
  • Uskontokuntien väliset erot selittyivät sillä, kuinka tiiviin ja kiinteän sosiaalisen yhteisön uskovaiset muodostivat.

Itsemurha-alttius pienenee perheen kasvaessa.

  • Vaikutus johtuu perheyhteisön kiinteydestä: mitä suurempi perhe on, sitä enemmän muodostuu yhteisiä kokemuksia, muistoja, tuntemuksia yms.

Tutkimuksen keskeinen teoreettinen väite: Itsemurhataipumus on kääntäen verrannollinen yhteisön kiinteyteen.

ALTRUISTINEN, EGOISTINEN JA ANOMINEN ITSEMURHA

Ainoastaan modernin yhteiskunnan tapauksessa yhteisöjen kiinteytyminen vähentää itsemurhia.

Mekaanisen solidaarisuuden hallitsemissa ”alemmissa” yhteiskunnissa tilanne saattaa olla päinvastainen: kiinteä yhteisö suosii itsemurhia.

  • Altruistinen itsemurha.
  • Itsemurha tehdään velvollisuutena yhteisöä kohtaan.

Kehittyneen työnjaon yhteiskunnissa itsemurhien syynä on ”liian” heikko yhteisö.

  1. Ylenmääräinen yksilöllistyminen on jättänyt yhteisön jäsenet ilman korkeampia päämääriä ja tavoitteita. Tavataan erityisesti ”intellektuaalisilla” aloilla. Yhteisö on heikentynyt yksilön elämälle mielen antavana päämääränä = egoistinen itsemurha.
  2. Yhteisö on heikentynyt sen jäsenten haluja ja pyrkimyksiä säätelevänä ja rajoittavana tekijänä. Tavataan erityisesti ”teollisuuden ja kaupan alalla. Yhteisö on heikentynyt yksilön elämää säätelevänä moraalisena auktoriteettina. = anominen itsemurha.

NORMAALI JA PATOLOGINEN

Durkheimin Sosiologian metodisäännöt sisältää mielenkiintoisen luvun ”normaalin ja patologisen erottamissäännöistä”.

Durkheim ei kannattanut tieteen arvovapauden ajatusta.

Durkheimin mukaan on mahdollista erottaa, mikä on sosiaalisille organismille terveellistä ja mikä haitallista.

  • Sosiologia voi osoittaa, mikä instituutio tai tapa on yleisyydestään riippumatta epänormaali tai harvinaisuudestaan huolimatta normaali ja yhteiskunnan terveydelle välttämätön.
  • Sosiologi on ikään kuin lääkäri, joka työskentelee yhteiskunnan normaalin terveydentilan säilyttämiseksi.
  • Durkheimin mielestä itsemurha sinänsä on normaali ilmiö, mutta hänen aikanansa havaittu itsemurhien kasvu sitä vastoin oli epänormaali, yhteiskunnan sairaudesta kertova ilmiö, jonka torjumiseksi piti kehitellä lääkettä.

KORPORAATIOT

Perheyhteyden kesto on lyhentynyt, sen monet tehtävät ovat siirtyneet yhteiskunnan muille instituutioille.

Myös valtiosta ja poliittisista yhteisöistä on tullut liian kaukaisia yksilölle, jotta niiden varaan voisi rakentaa pysyvää moraalista suojaa.

  • Jäljelle näyttäisi jäävän vain uskonto. Uskonnon itsemurhilta varjeleva vaikutus perustui Durkheimin mukaan paljolti sen mekaanista solidaarisuutta muistuttavaan piirteeseen. Vain uskomalla ehdottomasti joihinkin yhteisiin opinkappaleisiin ja noudattamalla kyselemättä niiden mukaisia tapoja, syntyy ihmisten välille anomian ja egoismin ehkäisyksi riittävä ”koheesio”.

Durkheimin mielestä korporaatio (= ammattikunta), jonka saman lajin työläiset yhteenliittymällä muodostavat, on ainut menneisyydessä kukoistanut elinkelpoinen yhteisö, joka ”kykenee olemaan kollektiivinen persoonallisuus”.

PYHÄ JA PROFAANI

Durkheimin mukaan kaikkien uskontojen peruspiirre on jako pyhään ja profaaniin, pyhään ja maalliseen.

  • Sama asia ei voi olla samanaikaisesti pyhä ja profaani.

Uskonnon voima on yhteisössä.

  • Yhteisö vaikuttaa uskovaisen tajuntaan, jossa kokemus pyhästä ja uskonnollisesta syntyy.

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *