Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun vika.

Luin tiistai-iltana Ylen artikkelin, jossa käsiteltiin koulukiusaamista sekä haastateltiin Sysmän yhtenäiskoulun rehtoria aiheesta. Artikkelin jälkeen minulle jäi kalvavan hämmentynyt ja jopa järkyttynyt fiilis: ”Mitä mä just luin?”

Ylen MOT tutki peruskouluissa tapahtuvaa kiusaamista ja perehtyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn koulukohtaisiin tuloksiin. Tulokset olivat järkyttävät: Joissakin kouluissa joka kolmas kyselyyn vastanneista oppilaista koki kiusaamista viikoittain. Koulukiusaaminen on sitkeää, ja tilastojen mukaan joissain kouluissa kiusaaminen vain pahenee siihen puuttumisen jälkeen. Kuitenkin keskivertokouluissa 4. ja 5. luokkalaisista 7,3 prosenttia kokee tulleensa kiusatuksi vähintään kerran viikossa. Kiusaamisen määrä siis vaihtelee valtavasti eri koulujen välillä.

Ylen MOT päätti soittaa niille rehtoreille, joiden kouluissa esiintyy kyselyn perusteella poikkeuksellisen paljon kiusaamista. Rehtorien mukaan koulujen hälyttävät kiusaamisluvut johtuivat maahanmuuttajaryhmiin kohdistuvasta syrjinnästä, lasten ja nuorten ”jengiytymisestä”, oppilaiden ”kemioiden” kohtaamattomuudesta, välituntitappeluista ja joidenkin lasten ”kuumakalle” -persoonista, somekiusaamisen lisääntymisestä… Osa vaikutti ihmettelevän kiusaamisen määrää ja painottavan, että koulu on mukana Kiva koulu -ohjelmassa*. Jotkut rehtorit myös huomauttivat, että syystä tai toisesta kyselyn järkyttävät tulokset eivät olleet täysin paikkansapitäviä.

*HOX! Yle julkaisi myöhemmin tällä viikolla toisenkin artikkelin, jossa Kiva koulun käytännön toteutusta kritisoidaan tehottomaksi ja kiusatuille vahingolliseksi.

No entäpä tapaus nimeltään Sysmän yhtenäiskoulu? Ensiksi artikkeli nosti esiin vanhempien huolen siitä, miten koulu ei ole riittävästi puuttunut kiusaamistilanteisiin ja usein kiusaaminen käännetään kiusatun syyksi. Artikkelissa kuvattiin todella koskettavia esimerkkejä kiusaamisesta – väkivaltaisuudesta, häirinnästä, syrjimisestä ja häpäisemisestä. Itse tunsin erittäin syvän riipaisun sisälläni, kun luin vanhempien kertomuksia lastensa kiusaamisesta:

”Kerran poikani viittasi tunnilla ja vastasi kysymykseen. Yksi luokan oppilas kommentoi siihen, että hyvä vitsi, vähän niin kuin isäsi. Luokassa olleet opettajat nauroivat muiden mukana. Koulussa on kuitenkin myös aivan loistavia opettajia.”

“Silloin kun tytärtäni kiusattiin, hän sanoi lenkillä, että äiti mä haluan kuolla.”

Mitä sanoi koulun rehtori? Kummasteli joidenkin nuorten tarvetta korostaa omaa erilaisuuttaan, kuten seksuaalista suuntautumista, ja hakevan sillä huomiota. Selityksissään hän käytännössä syyllisti kiusattuja, koska he itse provosoivat muita kiusaamaan. Ehkä kauhein kommentti oli töksäytys nuorten pukeutumisesta, jota rehtori kuvaili: ” -Se voi olla tosi hutsahtavaa. Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa.”

Minun on erittäin vaikea kuvailla sanoin niitä tuntemuksia, joita kyseinen haastattelu minussa herätti. Miten yksikään kasvatusasiantuntijan ja pedagogisen johtajan roolissa työskentelevä henkilö voi sanoa noin? Osoittaa totaalista vieraantumista nykyajan lapsuudesta ja täyttä ymmärtämättömyyden puutetta sen ilmiöitä kohtaan. Vähätellä vanhempien esiin nostamaa kritiikkiä siitä, että kiusaaminen käännettäisiin kiusatun viaksi. Ja sitten itse haastattelussaan syyllistyä siihen. Ja naurahtaa vielä päälle.

Koko artikkelissa minua hämmentää eniten se, miten useimmista rehtoreiden sitaateissa toistui tietämättömyys siitä, miten kiusaamiseen tulisi onnistuneesti puuttua. Kovinkaan monella ei ollut antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten he ovat puuttuneet kiusaamiseen. Kommentointi oli tasoa: ”on puututtu hanakasti” ja ”olemme tukeneet kiusatuksi tulleita lapsia”.

En itsekään ole perehtynyt kiusaamiseen ja sitä koskevaan tutkimusaineistoon. Koen olevani aiheesta tietämätön monessakin suhteessa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että usein kiusaamisesta keskustellaan nimenomaan siihen puuttumisen näkökulmasta, vaikka olennaista olisi keskustella myös siitä, miten kiusaamista voitaisiin ylipäätänsä ennaltaehkäistä. Kiusaaminen pitäisi pystyä estämään ennen kuin kukaan joutuu sen uhriksi. Usein keskustelu pyörii myös sen ympärillä, kenen syy kiusaaminen on ja kuka siitä on vastuussa. Huomio tulisi kohdistaa entistäkin ratkaisukeskeisempään ajatteluun, jolloin kiusaamisen ennaltaehkäisyn ja puuttumisen eteen olisi mahdollista tehdä konkreettisia tekoja.

Haluaisin huomauttaa myös siitä, että aivan liian usein kiusaamisesta syytetään kiusaajia, kiusattuja, opettajia, vanhempia, rehtoreita tai muita yksittäisiä henkilöitä. Mielestäni tulisi tarkastella yhä enemmän sitä, miten erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet ja poliittiset päätökset vaikuttavat kiusaamisilmiöön. Tällä en tarkoita, että ihmiset voisivat siirtää vastuuta teoistaan yhteiskunnalle, sillä jokainen on itse vastuussa omista teoistaan. Sen sijaan toivoisin, että julkisessa keskustelussa laajennettaisiin sitä näköpiiriä, jossa kiusaamista ilmiönä tarkastellaan.

Joudun työssäni varhaiskasvatuksen opettajana puuttumaan päivittäin erilaisiin kiusaamistilanteisiin. Pienten lasten kohdalla kiusaamista tapahtuu hyvin pitkälti siksi, että lapset vasta harjoittelevat vuorovaikutustaitoja, empatiaa ja normien mukaan toimimista. Olen kuitenkin huolissani siitä, ettei minulla ole aikaa ja resursseja puuttua jokaiseen nahistelu-, erimielisyys- tai riitatilanteeseen niin perusteellisesti kuin kokisin tarpeelliseksi. Syynä tähän ovat esimerkiksi suuret ryhmäkoot ja vähäiset resurssit inkluusion toteuttamiseen. Varhaiskasvatuksessa olevien lasten haasteet eivät katoa kouluikään tultaessa, joten varhaiskasvatuksen puutteellisten resurssien seuraamukset heijastuvat varmasti myös koulumaailmaan. Aiheesta voisi kirjoittaa kokonaan oman postauksensa – tai jopa useita sellaisia.

Haasteista huolimatta minä kuitenkin yritän ehkäistä kiusaamista erilaisilla tavoilla:

  • Olen sopinut lapsiryhmäni kanssa yhteiset säännöt, joiden noudattamiseen niin lapset kuin aikuisetkin ovat sitoutuneet.
  • Lapsiryhmässäni hyödynnetään Mielenterveysseuran kaveritaitokortteja ja tunnekortteja esimerkiksi riitatilanteiden selvittämisessä.
  • Olen tehnyt erilaisia kuvitettuja sosiaalisia tarinoita, jossa pyrin konkretisoimaan ja havainnollistamaan kiusaamisen seuraamuksia. Näitä voisin joskus jakaa blogissakin!
  • Ryhmässäni luetaan säännöllisesti kirjoja ja kuulemme erilaisia satuja, joissa käsitellään ystävyyssuhteita, toisten kunnioittamista, yhdenvertaisuutta ja kohteliaita käytöstapoja.
  • Pyrin huomaamaan lasten pienetkin hyvät teot ja ajatukset sekä huomioimaan ne kehumalla.
  • Toteutamme Eläinlasten elämää -mielenterveysmateriaalia, joka koostuu tarinavihkosesta ja pöytäteatterihahmoista. Tätä materiaalia voin todella suositella, sillä omassa ryhmässäni se on osoittautunut varsin toimivaksi myös niiden lasten kohdalla, keillä empatiakyky ei ole vielä kovinkaan herännyt. Tarinat ovat suoraan lasten omasta maailmasta ja näin ollen hyvin samaistuttavia ja koskettavia.
  • Erilaiset vuorovaikutus-, mielenterveys- ja tunneteemat näkyvät pedagogisen toiminnan eri variaatioissa: liikunnassa, taideaineissa, luonnontieteissä, arkirutiineissa… kaikessa! Näihinkin löytyy paljon hyviä ja maksuttomia materiaaleja Mielenterveysseuralta.
  • Puutun kiusaamiseen välittömästi, kun sitä näen. En hyväksy ollenkaan minkäänlaista tönimistä, haukkumista, härnäämistä yms. Keskustelen päivittäin lasten kanssa siitä, miten erilaisissa riita- ja erimielisyystilanteissa tulisi toimia. Puhuttelen lapsia huonosta käytöksestä, minkä lisäksi tarjoan heille myös erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ja neuvon, miten heidän kannattaisi toimia seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa. Pyrin puuttumaan perusteellisesti mahdollisimman moneen sanaharkkaan yms. Keskustelen asiasta lasten kanssa, kysyn heidän omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan sekä yritän herättää heissä myötätuntoa vertaisiaan kohtaan. Kerron päiväkodissa tapahtuneista asioista avoimesti ja rehellisesti lasten vanhemmille. Yritän myös itse toimia esimerkillisesti ja puhua kunnioittavasti niin työyhteisöni lapsille kuin aikuisillekin.
  • Ehkä eniten olen lasten ja nuorten kiusaamisilmiössä huolissani siitä, että ilkeää puhetta ja nöyryyttäviä tekoja selitellään huumorilla. Sanotaan: ”Se oli vitsi.” Ilmiö on havaittavissa jo pienten lasten käyttäytymisessä; toisia lapsia härnätään huumorimielessä. Olemme keskustelleet lapsiryhmässäni todella paljon tästä asiasta ja miettineet sellaisia asioita, jotka ovat hauskoja ilman, että ne loukkaavat ketään.

Mitä voisin tehdä vielä lisää?

  • Voisin puhua kiusaamisesta enemmän blogissani ja muissa somekanavissa.
  • Voisin kysyä vieläkin useammin ja useammilta: ”Mitä sinulle kuuluu?”
  • Voisin pyrkiä raivaamaan työpäivistäni lisää aikaa ja tilaa lasten kanssa leikkimiseen ja keskustelemiseen.
  • Voisin perehtyä kiusaamiseen ammatillisesta näkökulmasta lisää, jotta pystyisin etevämmin havainnoimaan kiusaamista sekä puuttumaan siihen.

Kiusaaminen on vahvasti läsnä myös omissa päiväkoti- ja koulumuistoissani. Olen ollut katkera ja vihainen niin omista kuin ystävienikin kokemuksista ja potenut jopa epätoivoa siitä, ettei kiusaaminen tule ikinä loppumaan. Vaikka aihe on minulle edelleen herkkä, olen  vähitellen onnistunut kääntämään ajatustapaani: En tiedä, tuleeko kiusaaminen ikinä loppumaan, mutta minä voin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että se ainakin vähenisi. Edes yhden ihmisen kohdalta.

Miten sinä voit ehkäistä kiusaamista?

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *