GRADUPÄIVÄKIRJA: Apua, gradu!

On aika myöntää se tosiasia, että kasvatustieteen opintoni ovat näin 3,5 vuoden opiskelun jälkeen aika hyvällä mallilla. Valmistuin vuosi sitten kandiksi ja nyt maisteriopinnotkin ovat siinä vaiheessa, että on aika ryhtyä graduntekohommiin!

Gradu on pyörinyt mielessäni aktiivisesti noin puolen vuoden ajan. Ilmoittauduin viime elokuussa graduseminaariin ja olen kehitellyt erilaisia tutkimusaiheita, joissa olisi mahdollisesti potentiaalia opinnäytetyön tekemiseen. Työkiireistä ja pienestä graduahdistuksesta johtuen en halunnut aloittaa luultavasti koko opiskeluhistoriani suurinta urakkaa viime syksyn pimeinä iltoina, vaan päätin siirtää aloittamista kevään puolelle. Pitkän ja rentouttavan joululoman jälkeen sekä pahimpien työkiireihen hellitettyä minusta tuntui tammikuun alussa siltä, että nyt minä olen valmis. Nyt minä alan tekemään gradua!

Ihan ensiksi luin Juha Hakalan Tulevan maisterin graduoppaan, minkä jälkeen minulla oli hieman realistisempi ja konkreettisempi käsitys siitä, mihin oikeastaan olenkaan ryhtymässä. Suosittelen graduopasta ihan jokaiselle gradua tekevälle opiskelijalle, sillä se tarjosi niin henkistä tukea, erilaisia näkökulmia kuin käytännön vinkkejäkin. Joten, ihan oikeasti. Lue se.

Otin myös yhteyttä graduohjaajaani ja sovimme ohjausajan. Ennen ensimmäistä ohjauskertaa luonnostelen tutkimusideastani käsitekartan, jossa pyrin hahmottelemaan, mikä minua kiinnostaa ja miksi kyseistä aihetta kannattaisi tutkia. Kehittelin myös alustavia suunnitelmia siitä, miten kyseistä aiheitta olisi viisainta metodologisesti lähestyä.

Opiskelen siis kasvatustieteiden laaja-alaista maisteriohjelmaa Pedagogiset instituutiot ja asiantuntijuus. Kandidaation opintoni suoritin varhaiskasvatuksen koulutusohjelmassa ja niiden myötä minulla on pätevyys työskennellä niin varhaiskasvatuksen kuin esi- ja alkuopetuksen opettajana. Toistaiseksi koko opiskeluhistoriani aikana sivuaineita kertyy kaiken kaikkiaan viisi:

  • psykologian perusopinnot 25op
  • aikuiskasvatustieteen perusopinnot 25op
  • sosiologian perus- ja aineopinnot 60op
  • organisaatioiden ja työyhteisöjen johtamisen perusopinnot 25op
  • johtamisen aineopinnot 30op.

Tein kandini lasten kuluttajuudesta ja tutkin alle kouluikäisille lapsille tyypillistä kulutuskäyttäytymistä. Aihe liittyi vahvasti sosiologian opintoihin ja ensin suunnittelin jatkavani gradua samasta aiheesta. Maisteriopintojen aikana aloin kuitenkin opiskella johtajuutta ja tällä hetkellä suunnittelen myös tekeväni gradua aiheeseen liittyen. Minua kiinnostaisi tutkia esimerkiksi oppimisen johtamista työyhteisöissä/organisaatioissa. S

Tällä hetkellä suunnitelmissa on työstää opinnäytteen tutkimussuunnitelmaa kevään ajan ja kesällä syventyä teoreettisen viitekehyksen rakentamiseen. Maaliskuussa minulla alkaa tiedonhakukurssi, jolloin alan etsimään tutkimusaiheeseeni sopivaa teoriatietoa ja lähdekirjallisuutta.

Tätä tekstiä kirjoittaessani olo on suhteellisen itsevarma ja suunnitelmatkin selkeinä mielessä. Rehellisesti voin kuitenkin myöntää, ettei minulla ole vielä mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea graduprosessi pitää sisällään. Fiilikset vaihtelevat utealiaisuudesta ja innostuksesta ahdistukseen ja epävarmuuteen. Yhden painajaisenkin olen kerennyt jo nähdä 😀

Kuva osoitteesta https://pixabay.com/fi/

Gradupäiväkirjaan pyrin taltioimaan ihka ensimmäisen graduni työvaiheita kaikkine iloineen ja suruineen. Näihin pohdintoihin on varmasti hauska palata joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti mietteeni tarjoavat myös jonkinlaista vertaistukea niille, jotka myös tuskailevat opinnäytteidensä parissa. Ja ehkäpä joku kokenut gradukonkari innostuu jakamaan myös minulle joitain hyödyllisiä vinkkejä tai varoittavia esimerkkejä 😀 Kaikki apu ja neuvo ovat tässä vaiheessa tervetulleita!

Sa’afaeihosugad sfäalkbdsab. Gradun ajattelu saa aivot jumiin ja järkevän asian tuottaminen takkuilee.

Joten eipä kait mulla tähän väliin enää muuta. Paitsi että HOX HOX kaikki muut graduntekijät! Gradutakuu-blogista löytyy myös paljon varteen otettavia neuvoja ja materiaaleja 🙂

Palataan asiaan!

Näin tuhoat innovatiivisuuden

Pitkästä aikaa opiskeluun liittyvää postausta, nimittäin hieman pohdintoja innovaatiojohtamisen -kurssin teemoista 🙂

Innovointi eli uudistaminen

  • Innovaatiolla tarkoitetaan ideaa, joka toteutetaan käytännössä.
  • Innovaatio innostaa muita kehittämään ja kokeilemaan jotain vastaavaa tai jopa parempaa.
  • Usein innovaatioilla onkin monia erilaisia toteutusmahdollisuuksia.
  • Innovaatiosta hyötyvät sekä kehittäjä itse että sen käyttäjät.

Organisaatiot tarvitsevat innovaatioita kehittyäkseen jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä. Uusiutuminen voidaan nähdä koko organisaation olemassaolon ehtona. Toimintaa täytyy kehittää uusin ja kekseliäin tavoin, tuottein ja palveluin. Jotta innovaatioita voitaisiin toteuttaa, vaaditaan organisaatiossa tehokasta innovatiivisuuden johtamista.

Tutkimusten mukaan organisaatioiden innovatiivisuus kumpuaa henkilöstön innovatiivisuudesta, asenteista, innokkuudesta ja luovuudesta. Innovaatioiden johtamisessa kaikkein tärkeintä on asettaa toiminnalle selkeä suunta ja johtaa sen mukaisesti.

Kuva osoitteesta: https://pixabay.com/

Suoritan tällä hetkellä innovaatiojohtamisen opintoja, jotka ovat saaneet minut tarkastelemaan johtamista kokonaan uudesta näkökulmasta. Olen miettinyt paljon sitä, miten yksilöiden, ryhmien, rakenteiden ja kokonaisten organisaatioiden innovatiivisuutta johdetaan. Aina loppujen lopuksi pohdintojen vastaus täsmentää arvojen, asenteiden, osaamisen ja tavoitteiden tärkeyttä.

Innovaatioiden johtamista voi tarkastella konkreettisemmin, kun mietitään, miten innovatiivisuutta ei johdeta. Eli mitenkäs se kaikki innokkuus ja luovuus oikein tapetaan?

Päätin (osittain huumorimielessä) kääntää pakan päälaelleen ja koota pari esimerkkiä, kuinka ei ainakaan kannata toimia, jos haluaa olla osaava innovaatiojohtaja. Toisin sanoen: näin kannattaa toimia vain, mikäli aikomuksena on sabotoida laadukkaat työtulokset, kieltää ympäriltään tekemisen ilo, koetella muiden mielenterveyttä ja tuhota kaikki omat uramahdollisuudet.

Ja toisaalta.. Jos mikään alla olevista kuvauksista ei kohdistu sinuun, olet kaiketi päässyt jyvälle hyvästä innovaatiojohtamisesta 😀

Eli näin tuhoat innovatiivisuuden:

  1. Ensinnäkin päätä, ettet arvosta mitään luovuushömppää tai muuta pehmeisiin arvoihin pohjautuvaa liibalaabaa. Sano se ääneen; monesti ja monelle.
  2. Älä kannusta, vaan lannista! ”Huono idea”, ”Tyhmä kysymys”, ”Älä ajattele, vaan tee niin kuin käsketään”.
  3. Pidä itsesi mahdollisimman kiireisenä. Stressaannu. Tukahduta itsesi työpaikan päivittäiseen kiireen tunteeseen ja pidä pinna kireänä. Älä pysähdy miettimään tai pohtimaan, sillä se on ajanhukkaa.
  4. Pidä sinnikkäästi kiinni siitä ajatuksesta, että luovuus = taiteellisuus. Eikä taiteellisuutta tarvita työelämässä, ellei kyseessä satu olemaan jokin taidealan yritys. Luovuudella ei ole mitään tekemistä ongelmanratkaisun tai tiedon työstämisen kanssa.
  5. Pelko on paras motivaattori.
  6. Ole epäluotettava. Pidä yllä jatkuvaa epävarmuutta.
  7. Kolmen koon sääntö: Kiristä, kiellä ja kontrolloi.
  8. Hukuta alaisesi ylivoimaisiin haasteisiin. Älä anna aikaa, äläkä resursseja.
  9. Ole tuuliviiri. Toimi mielialasi mukaan äläkä turhaan laadi mitään suunnitelmallisia asiakirjoja saati noudata niitä.
  10. Käyttäydy huonosti; puhu epäkohteliaasti, halveksi, pilkkaa, ivaile, välttele, vähättele, irvaile ja laiminlyö.
  11. Tartu kaikkiin pieniin virheisiin ja muistuta niistä vielä pitkänkin ajan jälkeen.
  12. Luota vasta, kun luottamus ansaitaan.
  13. Älä kehitä tai arvioi omaa työtäsi. Olet jo riittävän hyvä.
  14. Sulje silmäsi työyhteisön ongelmilta.
  15. Ole itse työyhteisöni ongelma.

Kuva osoitteesta: https://pixabay.com/

Mikäli olet todellisuudessa sortunut johonkin yllä näkyvistä kuvauksista, suosittelen pikaisesti pyytämään anteeksi ja korjaamaan omaa epäasiallista käytöstä! Jos olet vieläpä jostain syystä sattunut pääsemään esimiesasemaan tai muuten vaikutusvaltaiseen työtehtävään, niin kannattaisi harkita jonkinlaista lisäkouluttautumista.

Ja jos olet epäasiallisen ja loukkaavan käytöksen uhri, toivottavasti pystyt viemään asiaa eteenpäin! Huono käytöstä ei pidä missään nimessä hyväksyä.

Lopuksi voi päätellä, että työyhteisön innovatiivisuuteen vaikuttaa merkittävästi muun muassa esimiehen pätevyys, työyhteisön ilmapiirin ja työelämän laatu.  Jokaisen työtä tekevän olisi syytä tiedostaa, että tämän hetken tilastot suomalaisten työpaikkakiusaamisesta ovat kansainvälisesti hälyttävät. Työyhteisöissä vallitsee perinteisesti vaikenemisen kulttuuri, jossa ongelmat kielletään ja poljetaan. Suomalaisten työntekijöiden osaaminen on huippuluokkaa, mutta yhteisöissä toimeen tuleminen takkuaa.

Työelämään tarvitaan yhä enemmän rohkeita esimiehiä ja alaisia, jotka omalla osaamisellaan ja käytöksellään muuttavat työyhteisöjä kannustavimmiksi. Positiivinen ja turvallinen ilmapiiri kannustaa henkilöstä innovatiiviseen ajatteluun, mikä edistää niin työelämälaatua kuin työn taloudellisiakin tuloksia.

JOHTAMISEN SIVUAINEOPINNOT: Johtamisen perusteet -oppimispäiväkirja

Opiskelen maisteriopintojeni sivuaineena johtamista (Organisaatioiden ja työyhteisöjen johtaminen 25op + Johtamisen aineopinnot 30op). Tällä hetkellä suoritan aineopintoja Itä-Suomen avoimesta yliopistosta ja syksyn aikana osallistuin Johtamisen perusteet -kurssille.

Kurssin tiedolliset ja taidolliset tavoitteet olivat:

  • Tiedän, mitkä ovat johtamisen ja organisoinnin peruskäsitteet ja liiketoiminnan perusfunktiot sekä johtamisen perustehtävät.
  • Ymmärrän, että liiketoimintaa harjoitetaan globaalien vaikutussuhteiden verkostossa.
  • Osaan käyttää alan keskeistä käsitteistöä ja saan valmiuksia soveltaa oppimaani kriittisesti käytännön esimies- ja johtamistilanteissa.

Näiden lisäksi asetin omaksi henkilökohtaiseksi tavoitteekseni muodostaa käytännön johtamistyöstä kattavan yleiskäsityksen. Aiemmissa opinnoissani olen tarkastellut johtamisen eri osa-alueita toisistaan irrallisina, joten nyt tavoittelin ymmärrystä siitä, miten ne yhdistyvät ja heijastuvat toisiinsa.

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/free/

Kurssin yhtenä suoritustapana oli oppimispäiväkirja, joka on itselleni yksi mieluisimmista oppimismenetelmistä! Koen itselleni luontevaksi työstää ja rakentaa tietoa oppimispäiväkirjan muodossa yhdistäen siihen samalla omaa reflektointia ja pohdintaa. Mielestäni oppimispäiväkirjassa pääsee käyttämään enemmän luovaa ongelmanratkaisukykyä kuin vaikkapa esseiden kirjoittamisessa.

Johtamisen perusteet -kurssin oppimispäiväkirjan tuli pohjautua kurssikirjaan: Clegg, S., Kornberger, M., Pitsis, T. (2008.) Managing and Organizations: An Introduction to Theory and Practice. 2nd edition. SAGE publishing. Kirja oli mielestäni hyvin kattava ja johtamistyön keskeisiä aihealueita kokoava yleisteos, jota voisi hyödyntää käsikirjanakin.

Oppimispäiväkirjani pituudeksi tuli 15 sivua ja se koostui kymmenestä alaluvusta, joiden tuli ohjeistuksen mukaisesti noudattaa lähdeteoksen kappalejakoa. Yhdelle luvulle oli konkreettista käsittelytilaa siis noin sivun verran, joten tiedon rajaaminen tuotti välillä suurtakin päänvaivaa. Omia pohdintoja joutui priorisoimaan ja muotoilemaan ytimekkäästi, mutta syvällisesti.

Lähdekirjallisuus oli hyvin pitkälti valmiiksi määritelty, mikä helpotti omaa työmäärää lähteiden etsinnässä. Toki halutessaan sai hyödyntää tarpeellisiksi katsomiaan lisälähteitä, joita minullakin oli muutamia.

Kaiken kaikkiaan työstin oppimispäiväkirjaa noin kahden kuukauden ajan ja mielestäni pääsin kurssille asetettuihin oppimistavoitteisiin. Samaa mieltä taisi olla myös opettaja, sillä ilokseni sain kurssista erinomaisen arvosanan 😊

Haluaisinkin jakaa muutamia oivalluksia ja vinkkejä, jotka olen itse havainnut hyödyllisiksi oppimispäiväkirjan työstämisessä. Toivottavasti näistä on hyötyä joillekin!

Mikä oppimispäiväkirja on?

Oman vapaan määritelmäni mukaan oppimispäiväkirja on kirjallinen tuotos, johon opiskelija on kirjannut kurssin/oppimistavoitteen aihepiiristä keskeisiä ydinkohtia, analysoinut omaa oppimistaan ja rakentanut teoriatietoa vasten omaa tietämystään. Oppimispäiväkirja on työkalu ”oppia oppimista”. Sitä on mahdollista hyödyntää oman oppimisen välineenä vuosia kirjoittamisen jälkeenkin.

Mielestäni oppimispäiväkirjaa kurssisuorituksena usein aliarvioidaan. ”Pitää vain kirjoittaa omia ajatuksiaan, listata kurssilla opittuja asioita ja vähän pohdiskella jotain.” Helpommin sanottu kuin tehty. Usein oppimispäiväkirja vaatii tekijältään sitoutumista; joko konkreettista luennoilla osallistumista, itsenäisen opiskelun määrää tai kurssimateriaaleihin syvällistä paneutumista. Opettajat sanovat usein, että oppimispäiväkirjaan sitoutuminen tai sitoutumattomuus heijastuu siitä selkeästi ja vaikuttaa suoraan opitun tiedon määrään ja näin ollen työn arviointiinkin.

Mitä hyvä oppimispäiväkirja sisältää?

Olen opiskellut yliopistossa noin neljän vuoden ajan ja siinä ajassa on tullut työstettyä useampia oppimispäiväkirjoja. Opintojen alkuvaiheessa olin usein hämilläni siitä, mitä siihen oppimispäiväkirjaan pitäisi konkreettisesti kirjoittaa? Analysointi, käsitteiden jäsentäminen ja reflektointi ovat niin abstrakteja käsitteitä. Kokemuksen myötä olen kuitenkin havainnut joitain selkeitä piirteitä, joita hyvä oppimispäiväkirja pitää sisällään.

  1. Mietin, mikä on kurssin keskeinen ydinsanoma ja tuon sen esille. Oppimispäiväkirjaan ei tarvitse tiivistää tai selittää kurssin tietoja, vaan tärkeimpiin ydinkohtiin viittaaminen riittää. Olennaisempaa on peilata teoriatietoa omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Voi esimerkiksi miettiä, onko itse samaa tai eri mieltä tiedon kanssa ja miten tietoa voisi hyödyntää käytännön elämässä.
  2. Vaikka oppimispäiväkirjassa tulee mainita kurssin keskeisimpiä asioita, pyrin itse yleensä nostamaan esiin myös joitain pieniä yksityiskohtia, jotka ovat mielestäni huomion arvoisia. Mielestäni se osoittaa oppimiseen sitoutumista, kun syventyy johonkin itseään kiinnostavaan aihepiiriin.
  3. Oppimispäiväkirjassa kannattaa kyseenalaistaa ja kritisoida. Käsitysten ja näkemysten taustalla olevia perusoletuksia ja normeja on hyvä yrittää tunnistaa ja nimetä. Samalla voi myös kyseenalaistaa omaa ajattelu- tai toimintatapaa.
  4. Oppimispäiväkirjassa on sallittua ja jopa suotavaa nostaa esiin myös niitä asioita, joita ei oppinut tai jotka jäivät epäselviksi. Eihän kukaan voi osata kaikkea ja se on hyvä tiedostaa 🙂
  5. Oppimispäiväkirjan sisältöä kannattaa jäsentää ennemmin aihealueiden mukaan kuin mekaanisesti ”kappale 1”, ”kappale 2”… Tämä kannattaa huomioida myös lukujen ja kappaleiden otsikoinnissa.
  6. Listaan oppimispäiväkirjan alussa omat oppimistavoitteeni ja kerron, miksi haluan oppia kyseiset asiat.
  7. Arvioin oppimispäiväkirjan lopuksi, miten saavutin asettamani tavoitteet. Miten ja mihin käytän oppimaani tietoa? Mitä haluaisin oppia jatkossa? Oppimispäiväkirjassa voin arvioida myös omaa työskentelyprosessiani.

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/free/

Oppimispäiväkirjaa kannattaa työstää vaiheittain

  1. Noudatan tarkasti oppimispäiväkirjan työstämiseen annettuja ohjeita. Mikäli ohjeet ovat löyhät, käytän vapaammin omaa luovuutta oppimispäiväkirjan työstämisessä.
  2. Luen huolellisesti kurssimateriaaleja ja lähdekirjallisuutta. Lukemisvaiheeseen kannattaa panostaa ajallisesti. Jäsennän lähteitä teemoittain ja poimin kurssin kannalta keskeisempiä näkökulmia ja teorioita. Teen muistiinpanoja, ajatuskarttoja yms.
  3. Kirjoitan oppimispäiväkirjan. Pohdin tekstissäni ohjeiden mukaisesti oppimispäiväkirjan kutakin teemaa ja niiden aihealueita. Yleensä kukin teema sisältää:
  • Teeman lyhyt esittely
  • Keskeisimmän ydinteorian tai -ajatuksen peilaamista omiin näkemyksiin ja kokemuksiin
  • Johonkin valikoituun asiaan syventyminen
  • Kritiikki tai kyseenalaistaminen
  • Tiedon tai johtopäätöksen liittäminen suurempaan asiakokonaisuuteen
  • Oman oppimisen arviointi

Mielestäni oppimispäiväkirjaa on vaikea kirjoittaa valmiiksi ensimmäisellä kirjoituskerralla. Näin ollen suunnittelen ensin oppimispäiväkirjan rakenteen ja sen mukaan kirjoitan sitä kohta kohdalta. Kirjoittamisen edetessä palaan välillä myös aiempiin kirjoituksiini ja tarvittaessa muokkaan kokonaisuutta jondonmukaisemmaksi. Esimerkiksi johdantoluvun kirjoitan ainakin kahteen kertaan: ihan ensimmäiseksi ja ihan viimeiseksi.

Pyrin varaamaan myös kirjoitusprosessille tarpeeksi aikaa, sillä kiireessä omaa todellista osaamista ei välttämättä saa tuotua esille haluamallaan tavalla.

  1. Tekninen viimeistely. Luen valmiin kirjoituksen huolellisesti ja korjaan mahdollisia kielioppi- ja asiavirheitä. Tarkistan lähdeviittaukset ja niiden ymmärrettävyyden. Muotoilen tekstin annettujen ohjeiden mukaisesti (fontti, riviväli, sivumäärä, tasaukset yms). Arvioin tekstin johdonmukaisuutta, loogisuutta ja selkeyttä.

Mitä itse opin Johtamisen perusteet -oppimispäiväkirjassani?

”Johtamisen peruskurssin oppimispäiväkirja oli itselleni hyödyllinen työprosessi erityisesti siksi, että pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa johtamistyöstä ja sen moninaisuudesta. Mitä kaikkea voikaan johtaa! Ja miten paljon johtajan työhön sisältyy sellaisia näkökulmia, jotka eivät arkisessa johtamistyössä välttämättä välity alaisille tai muille ihmisille. Kurssimateriaaleja lukiessani minulle myös hahmottui se, mihin johtamisen alueisiin olen opinnoissani ehkä huomaamattani syventynyt enemmän ja mitkä taas ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ennen minua on kiinnostanut erityisesti hyvä johtajuus ja ihmisten johtaminen. Jatkossa haluaisin oppia lisää byrokratian ja rakenteiden johtamisesta. Minua kiinnostaa erityisesti se, miten voisin toteuttaa taloudellisesti onnistunutta, mutta eettistä johtamista.

Olen perusluonteeltani utelias ja minulla on aina ollut kova tiedonjano. Kurssimateriaalien tietomäärä oli niin laaja, että toisinaan olennaisimpien teemojen hahmottaminen ja tiedon rajaaminen koituvat itselleni haasteeksi. Koska minä haluaisin tietää kaikesta kaiken! Joidenkin aihealueiden suhteen minusta tuntui, etten kurssin aikataulujen puitteissa kerennyt syventyä niihin tarpeeksi. Uskon kuitenkin, että minulla tulevaisuudessa mahdollisuuksia ja aikaa syventää tietämystäni. Sisäisestä ristiriidasta huolimatta sanoisin, että kurssin tavoitteiden saavuttamisessa olen onnistunut hyvin.

Kurssin aikana huomasin, että omassa johtamistyössäni korostuvat tietoon ja arvoihin perustuva johtajuus. Minulle on tärkeää tehdä työni niin, että tiedän ja tunnen toimivani oikein. Lisäksi minulle on tärkeää, että voin johtamistyössäni hyödyntää luovuutta ja normikriittisyyttä. Koen saaneeni teoriatiedon jäsentämisen myötä enemmän itsevarmuutta käytännön johtamistyöhön. Olen reflektoinut nykyistä työtäni ja opiskelujani sekä omia vahvuuksiani ja kehittämiskohteitani. Haluan tarttua taidollisiin puutteisiini ja kehittää niitä.  Tulevaisuudessa uskallan tavoitella vastuuntuntoisia ja kunnianhimoisia johtamistehtäviä.”

Klassinen sosiologia / OSA 9

Max Weber – kapitalismi, byrokratia ja länsimainen rationaalisuus

Max Weber (1864-1920)

Saksalainen oikeustieteilijä, taloustieteilijä ja sosiologi.

  • Pidetään yhtenä julkishallinnon teorian perustajista.

Oli erityisesti kiinnostunut uskonnon sosiologiasta, politiikasta ja hallitusvallasta.

  • Teoria protestanttisen etiikan ja kapitalismin hengen yhteydestä kuvaa aikuisen asennoitumisen historiallista syntyä.
  • Kapitalismin henki merkitsee laskelmoivaa rationaalisuutta suhteessa työntekoon ja sen hedelmiin.

HISTORISMIN KRIISI

Tutkimuksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki Weber oli kiinnostunut kapitalismista sen hengen näkökulmasta.

Weber hyväksyi ajatuksen, ettei historiaa voida johtaa yleisistä laeista.

TIETEEN ARVOVAPAUS JA IDEAALITYYPIT

Tieteen arvovapaus = Tiedettä ohjaavat vain tieteen sisäiset, tiedolliset arvot.

Weber kiisti objektiivisten kulttuuriarvojen olemassaolon.

Weber julisti, että sosiaalitieteet ovat ikuisesti nuoria.

  • Sosiaalitieteiden tulokset vanhenevat sitä mukaa kuin kulttuuriarvot muuttuvat.
  • Sen vuoksi niiden tulokset eivät luonnontieteiden tavoin kasaudu.
  • Vanhoihin kulttuuriarvoihin perustuvat käsitteet eivät päde enää arvojen muututtua, joten sosiaalitieteiden tulee jatkuvasti kehittää uusia käsitteitä ja uusia jäsennyksiä.

Koska objektiivisesti päteviä kulttuuriarvoja ei ole, sosiaalitieteilijä ei voi koskaan päästä luonnontieteiden edustamaan ”objektiivisuuteen”.

  • Siksi arvovapauden vaatimus on mielekäs.
  • ”Tieteellisen itsekontrollin elementaarinen velvollisuus” vaatii sosiaalitieteilijää pyrkimään eroon arvostuksista, toimimaan ikään kuin ”objektiivisuus” olisi sosiaalitieteissäkin mahdollista saavuttaa.
  • Vaikka kulttuurisidonnaisten sosiaalitieteiden saavutuksen väistämättä vanhentuvat kulttuurin muuttuessa, ei yksittäisen sosiaalitieteilijän toiminnalla oli mieltä, ellei hän kaikesta huolimatta pyri kohti saavuttamatonta päämäärää, ”objektiivisuutta”

Weber ajatteli, että todellisuus on ”loputon moninaisuus”, jota ei voi käsitteellisesti esittää muutoin kuin yksinkertaistamalla sitä.

  • Ilmiöiden moninaisuudesta valitaan jotain ja muut jätetään epäolennaisena huomiotta.

Rajahyötyteoria oli Weberin mielestä nerokas ja käyttökelpoinen ”ideaalikuva” siitä, mitä tapahtuu tietyissä tarkasti rajatuissa oloissa, jollaisia todellisuudessa tuskin koskaan esiintyy. Weber turvautui ideaalityypin käsitteeseen ja antoi sille määritteitä.

  • Ideaalityyppi = Sosiologin on korostettava tutkimuksen kannalta olennaisia näkökohtia.

Sosiaalitieteissä teoriat ovat vain välineitä, joilla loputtomasti vaihtelevaa ja käsitteitä alituiseen pakenevaa historiallista todellisuutta jäsennetään, luonnontieteissä ne ovat tutkimuksen tavoite ja päämäärä.

MODERNI KAPITALISMI

Weber erotti kapitalismissa monta ”alalajia”.

  • Weberin mukaan on kahdenlaista taloudenpitoa: tarpeen tyydyttävää ja voitontavoitteluun tähtäävää.
  • Kaikkein yleisimmässä merkityksessä kapitalismiin päästään silloin, kun voitontavoittelu jaetaan kahtia erottamalla satunnainen ja lyhytaikainen voitontavoittelu järjestelmällisestä ja jatkuvasta, kapitalisteja kannustavasta voitontavoittelusta.

Irrationaalista kapitalismia on ollut olemassa läpi historian, ”seikkailu- ja ryöstökapitalismi”.

Rationaalista kapitalismissa jatkuva voitontavoittelu perustuu markkinoiden tarjoamiin vaihtomahdollisuuksiin, irrationaalisessa kapitalismissa puolestaan johonkin pakkoon.

Myös rationaalinen kapitalismi jakautuu edelleen kahtia:

  1. Yksinkertainen yrityskapitalismi.
  2. Moderni teollisuuskapitalismi.
  • Vain jälkimmäisessä vaihtoon perustuva jatkuva voitontavoittelu pohjautuu ”rationaaliseen työorganisaatioon” eli vapaan palkkatyön hyväksikäyttöön.
  • Ensimmäiseen kuuluvat siten kaikki kauppakapitalismin muodot, historian jo pitkälle rationaalistuneet liiketoiminnan muodot.

Sosiologiassa ajatellaan yleisesti, että Weber selitti kapitalismin henkeä protestanttisella etiikalla.

Modernin kapitalismin historialliset edellytykset tiivistyvät kuuteen tekijään, joiden takaa löytyy usein pitkiä ja mutkikkaita historiallisia tapahtumakulkuja:

  1. Tuotantovälineiden on oltava yrityksen yksityisesti omistettavia
  2. On oltava vapaat markkinat, jotta taloudenpito voisi ohjautua niiden saneleman kannattavuuden mukaan
  3. Yhteiskunnan on toimittava ennustettavasti
  4. Tuotantotekniikan ja työorganisaation tulee olla kehittynyt
  5. Tarvitaan vapaa palkkatyö
  6. Niin työnantajalta kuin työntekijältäkin edellytetään modernia asennoitumista työntekoon eli ”kapitalismin henkeä”

PROTESTANTTI TYÖETIIKKA

Weberin väitteen mukaan kapitalismin hengen perusta on kalvinistisen ennaltamääräämisopin tulkinnoissa ja niiden varaan rakennetuissa elämänohjeissa.

  • Kapitalismin hengen synnytti uskonnonpuhdistuksen uudelleen herättämä hurskaus, jonka seurauksena tiukkoja uskonnollisia vaatimuksia alettiin noudattaa jokapäiväisessä elämässä.
  • Uskonpuhdistus kantoi rationaalisen kristillisen askeettisuuden ja elämänmetodiikan ulos luostareista ja toi ne maalliseen ammattielämään.

MAAILMANUSKONTOJEN TALOUSETIIKKA

Moderni kapitalismi oli Weberille yksi länsimaiden omalaatuisen rationaalisuuden ilmentymä. Rationaalisuus sinänsä kuuluu muihinkin kulttuureihin, mutta länsimaissa rationaalisuus kohdistuu erityisesti markkinoihin, oikeuksiin, hallintoon ja ammattietiikkaan.

Weberin mukaan eri uskonnon kannustavat erilaisiin talousetiikoihin.

WIRTSCHAFT UND GESELLSCHAFT – TEOKSEN ASEMA WEBERIN TUOTANNOSSA

Weberin tärkein teos.

  • Se on myös tärkeä lähtökohta ja esikuva myöhemmälle toimintateoreettiselle sosiologialle.
  • Teos on Weberin sosiologisen ajattelun yhteenveto: se esittää ongelmallisesti ja luettelona Weberin käsityksen sosiologiasta, sen tutkimuskohteesta ja sille erityisestä metodista.
  • Erityisen tärkeä se on Weberin modernia kapitalismia, oikeutta ja byrokratiaa koskevien käsitysten kannalta.

Weberin formaalin sosiologian keskeiset ideatyypit ovat aina -määritelmänsä mukaan- formaaleja, ne on puhdistettu kaikesta historiallisesta sisällöstä.

  • Weberin käsitteistä läheistä sukua Simmelin formaalin sosiologian idealle.

SOSIAALISEN SUHTEEN ERI TYYPIT

Weber tarkoitti sosiaalisella suhteella kaikkea sellaista sosiaalista toimintaa, joka on jollain tavoin säännöllistä tai toistuvaa

  • Kun sosiaalisen toiminnan säännöllisyys perustuu vain toistoon tai toistuvaan harjoitukseen, on kyse
  • Kyse on tavasta silloin, kun tämä harjoitus perustuu lisäksi tuon tottumuksen sisäistämiseen.
  • Muotia taas on se, kun toiminnan orientaation lähtökohtana on uutuus.

LEGITIIMI SOSIAALINEN JÄRJESTYS

Tapaan, tottumukseen tai omien etujen ajamiseen perustuva sosiaalinen yhdenmukaisuus on luonteeltaan suhteellisen epävakaata. Toisin on sellaisessa toiminnassa, joka perustuu jonkin sosiaalisen instituution legitiimisyyteen eli siihen, että järjestelmä on yleisesti hyväksytty ja sääntöjä noudatetaan tässä mielessä vapaaehtoisesti.

  • Yksittäiselle toimijalle järjestelmä on käypä, jos hän uskoo siihen.
  • Säännöt ovat voimassa, koska toimija itse pitää niitä voimassa olevina ja tunnustaa sääntöjen legitiimisyyden.
  • Siksi järjestelmän hyväksyttävyyden eli legitiimisyyden käsite on Weberille erityisen tärkeä.
  • Legitiimin järjestelmän perustana on joko konventio (eli perimäistapa) tai laki – tai molemmat.
  • Ihmiset noudattavat lakeja yleisesti ottaen siksi ,että he pitävät niitä hyväksyttävinä eikä esim. rangaistuksen pelossa.

LEGITIIMIN HERRUUDEN KOLME TYYPPIÄ

Herruus = on olemassa mahdollisuus, että tietty ihmisjoukko tottelee jotain annettua käskyä.

  • Se eroaa vallankäytöstä siinä, että valta on pakottamista ja herruus tottelemista – joka puolestaan voi perustua erilaisiin syihin.

Erityisen tärkeää on ne herruuden muodot, joissa totteleminen tai käskyn noudattaminen perustuu alamaisen uskoon, että käskynantajalla on oikeus käskyn antamiseen; toisin sanoen alamainen pitää sitä legitiiminä ja hyväksyttävänä

Herruuden legitiimisyys voi olla ensi sijassa luonteeltaan:

  1. ratoinaalista
  2. traditionaalista
  3. karismaattista

Ongelmallisin on rationaalinen tyyppi, jota voi kutsua lyhyesti legaaliseksi eli lailliseksi herruudeksi. Se liittyy selvästi moderniin yhteiskuntaan, onhan vuorostaan sen puhtain tyyppiesimerkki byrokraattinen herruus tai tarkemmin sanottuna byrokraattinen hallintokoneistoon nojaava legaali herruus.

  • Weberin mukaan tiettyjä lakeja tai sääntöjä noudatetaan vain siksi, että ne on laadittu tietyssä laillisessa järjestyksessä .

Usein on huomautettu, että Weberin legitiimin herruuden tyypittelystä puuttuu kokonaan ”arvorationaalisen” herruuden muoto, joka perustuisi joihinkin ehdottomina pidettyihin asioihin

BYROKRAATTINEN HERRUUS MODERNIN MAAILMAN KOHTALONA JA MODERNI KAPITALISMI HISTORIAN LOPPUNA

Legaalisen herruuden tyypin puhtain muoto on byrokraattinen herruus, jossa hallitsijan apuna on byrokraattinen hallintokoneisto.

  • Kaikkein rationaalisin formaalin rationaalisuuden merkityksessä.

Byrokraattinen hallinto on siis teknisesti kaikkien tehokkain hallinnan muoto. Se on myös epäpersoonallisin tehden päätöksen ”henkilöön katsomatta” ja juuri tämä tekee siitä modernin yksilön kannalta korvaamattoman. Sen synty ja kehitys on modernin länsimaisen oikeusvaltion edellytys. Sitä ei esiinny vain varsinaisissa valtiollisissa elimissä vaan myös muissa organisaatioissa, kuten kirkoissa, puolueissa ja suuryrityksissä.

Weber sanoi, että koko arkielämämme on byrokraattisen hallinnan läpitunkema.

Kapitalismi nykymuodossaan edellyttää ja edesauttaa byrokratian syntyä, myös byrokratia vuorostaan edesauttaa kapitalismin kehitystä.

Weberin mukaan byrokraattinen hallinto ei voi lainkaan ottaa huomioon mitään arvolähtökohtia tai päämääriä. Tämä johtuu sen laskennallisesta luonteesta. Se voi huomioida vain ne asiat, jotka voidaan ilmaista numeroin. Siksi kaikki rahassa mitattavat asiat ovat aina etuoikeutetussa asemassa, kun asioita tarkastellaan tällaisen formaalin byrokratian kannalta.

Weberin mukaan moderni byrokratia ja rahaan perustuva laskenta ovat tehokkain hallinnatapa, joka myös kohteli kaikki asiakkaitaan tasavertaisina ja objektiivisesti.

Weber, joka sosiologiassaan korosti ennen kaikkea yksilön toiminnasta ja sen subjektiivisesta tarkoituksesta lähtevää tarkastelutapaa päätyi siis siihen tulokseen, että modernissa yhteiskunnassa ihmisten toiminta on suurelta osin lähempänä rationaalista toimintaa ja perustuu oikeastaan vain ”sokeaan” toistoon ja matkimiseen, jolla ei ole usein mitään ”mieltä” ja jolle ihmiset eivät usein osaa antaa mitään syytä tai perustelua.

  • Hänen mukaansa yksilöt menettävät merkityksensä massayhteiskunnassa ja muuttuvat mitättömiksi osasiksi jättiläismäisen yhteiskuntakoneen rattaissa, jossa he luottavaisesti ja sokeasti toistavat samoja rutiinejaan päivästä päivään. Weber oli kuitenkin ennen kaikkea kiinnostunut sekä näiden instituutioiden toiminnan perusteista että niiden alkuperästä.

Weber totesi Protestanttisen etiikan –kirjoituksessa, että modernissa maailmassa yksilön kohtalona on toiminnan vapauden ja mielen menetys.

Weberin neuvo on, että ihmisien tulee kuitenkin tarkastella ja arvioida omia tekojaan siten, että hän voi elämänsä lopulla, tietäessään kaikki tekojensa seuraukset, sanoa haluavansa elää elämänsä samanlaisena uudelleen.

Klassinen sosiologia / OSA 8

Georg Simmel – muotojen sosiologiasta moderniteetin diagnoosiin

Georg Simmel (1858-1918)

Saksa

Koki olevansa filosofi, syvällisempi kuin sosiologi.

  • Jälkimaailman silmissä hänet kuitenkin nähdään sosiologina.

Simmelin tutkimukset loivat pohjaa yhteiskuntajärjestelmien ja sosiaalisten verkostojen tutkimukselle.

Simmelin tutkimusmyötä pidetään mikrososiologisena eli yksittäisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä tutkivana.

  • Erityisesti moderni elämä, suurkaupunki ja kulttuuri kiinnostivat.

Laaja tuotanto, yli 25 kirjaa ja noin 300 artikkelia, arvostelua yms.

  • Soziologie (1908)

Simmel ei kuitenkaan ollut Weberin ja Durkheimin kaltainen vaikutusvaltainen ja kunnioitettu professori.

PUHDAS ELI FORMAALI SOSIOLOGIA

Simmel määritteli yhteiskunnan käsitteen tavalla, jota on sittemmin kutsuttu formaaliksi sosiologiaksi.

  • Määrittely perustuu yhteiskunnan muodon ja sisällön erotteluun.
  • Yhteiskunta on olemassa silloin, kun useita yksilöitä on vuorovaikutuksessa keskenään.
  • Vuorovaikutus syntyy aina määrätyistä tarpeista tai määrättyjen päämäärien tavoittamiseksi.
  • Vuorovaikutuksen ja yhteiskunnallisuuden sisällöksi Simmel määrittelee juuri yksilöiden tarpeet ja päämäärät.

Yhteiskunta on siis lukemattomin eritavoin toteutuva muoto, jossa yksilöt kasvavat intressiensä (sisältö) pohjalta ykseydeksi, joka toteuttaa nämä intressit. Vaikka sisältö ja sen sosiaalinen muoto muodostavat Simmelin mukaan yhtenäisen todellisuuden, voi tieteellinen abstraktio erottaa toisistaan nämä erottamattomat.

Muotojen tarkastelu erikseen riippuu kahdesta ehdosta, jotka ovat empiirisiä.

  1. Samalla yhteiskunnallisuuden muodolla voi olla eri sisältöjä.
  2. Samalla sisällöllä voi olla monia yhteiskunnallisia muotoja.

SEURALLISUUS

Simmelin mukaan ”seurallisuus” on eräänlainen superesimerkki sosiaalisesta muodosta.

  • Vuorovaikutukset ovat materiaalia, jota abstrahoidaan seurustelussa.

Seurustellessaan seurustelijat abstrahoivat itse, eikä sitä tee vain sosiologi-tarkastelija.

  • Seurustelu on siis sosiaalinen muoto, jossa itsessään abstrahoidaan tietyistä sisällöistä.

Simmelille seurustelussa on säännöt ainakin siinä mielessä, että ne erottavat sen muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä.

  • Juuri näiden sääntöjen hahmotus on keskeisellä sijalla koko seurustelun käsitteellistämisessä.

Seurusteluun kuuluu ehdoton vastavuoroisuus, kukaan ei voi seurustella toisen kustannuksella.

SEURALLISUUS ESIMERKKINÄ ”MODERNIIN ELÄMÄÄN” SOPEUTUMISESTA

Se, mikä näyttää ensin vain sosiaaliselta muodolta tai erikoiselta yhteiskunnallisuuden pelimuodolta, onkin sopeutumismuoto moderniin maailmaan. Seurallinen ihminen onkin Simmelille moderni tai nykyterminologiaa käyttäen: postmoderni.

  • Simmel pitää ”modernin” ehdottomana tuntomerkkinä ”sisäisyyden” syntyä yksilölle, mutta ”sisäisyyttä” on suojattava modernin maailman asiapakkojen paineessa. Naamiot ja tyylittely ovat funktionaalisesti välttämättömiä. Ne toimivat sopeutumisen mekanismina ”modernin tragiikassa”.

MUOTI SOSIAALISENA MUOTONA

Simmelin mukaan muodissa on sosiaalisesti kyse ryhmään sulautumisesta ja yksilöllisestä ryhmästä erottautumisesta. Kyse on näiden välisestä sovituksesta tai kompromissista.

  • Muoti on siis jäljittelyä ja erottelua samanaikaisesti.

Muoti on sosiaalinen muoto, joka toteutuu eri sisällöissä: vaatetuksessa, koristelussa yms.

Vaikka muodin perusmekanismi on yhdistää ja erottaa, se ei teoreettisesti edellytä luokkahierarkiaa.

Muoti ei liiku koko luokkapyramidissa, vaan näyttää viihtyvän sen keskustassa. Pyramidin ala- ja yläpää ovat konservatiivisia, ja vain yhteiskunnan keskusta toteuttaa muodin liikkeelle ominaista vaihtelevuutta.

Muoti on irtautunut säädystä, mutta ei vain siitä, vaan -rohkeasti tulkiten- myös luokkamuodista ja porvaristosta sen ytimenä.

Muodin irtautuessa omaksi, muotia luovaksi koneistoksi, on enää vaikea teoretisoida muotia suorana luokkajäljittelynä.

Simmelin käsityksen avainkohdat muodin ja moderniteetin suhteesta: Lähtökohtana koko ajan muoti sosiaalisena muotona, yhtäläistyminen ja eron liikkeenä. Ja juuri tämän muodon erityispiirteet ja seuraukset ovat merkityksellisiä ”modernille elämälle”.

Simmelin muoti on erinomainen esimerkki formaalista sosiologiasta: se on yksi sosiaalisista muodoista, joka on kuitenkin historiallisesti täsmennettävissä.

  • Simmelin mukaan mitkään tarkoituksenmukaisuusaspektit eivät määrää muodin sisältöjä, muoti on siis sisältöjensä suhteen.

SUURKAUPUNKI

Moderni suurkaupunki on rahan, kulutuksen ja muodin maailma.

Raha on Simmelille yleinen arvon mitta, johon lähes kaikki voidaan palauttaa.

  • Samalla se on yleinen vaihdon väline, joka sitoo kaiken verkkoonsa.

Yhteiskunta tai suurkaupunki on Simmelille labyrintti tai verkosto, jossa raha koko ajan liikkuu, ja tämän verkon kutojakin on raha.

  • Tällainen labyrinttiyhteiskunta ei ole hierarkkinen vallan ja alistuksen systeemi vaan antihierarkkinen, homogenisoiva systeemi.

Simmelin kriittisenä teemana on rahan homogenisoivan vaikutuksen aikaansaama tasoittuminen ja keskinkertaistuminen.

Vieraantumisteoreettisen ajattelun perinne voidaan nähdä kahtena muunnelmana:

  1. Yhteiskunnallisten suhteiden hallitsemattomuus.
  2. moraalis-kulttuurisen integraation pirstoutuminen ja eroosio.
  • Simmeliltä löytyy ajatuksia näistä molemmista.

SUURKAUPUNGIN MENTALITEETIT

Simmelille suurkaupungin mentaliteetit ovat pysyviä piirteitä, jotka aina elävät elämäänsä suurkaupungissa. Simmel käsittää ne samalla suurkaupungin luoman yksilöllisyyden muodoiksi.

  1. Suurkaupunkilaisen sielunelämän älyperäisyys
  • Suurkaupungeissa elämänrytmi nopea ja vaihteleva, kun taas maaseudulla hidas ja yhdenmukainen.
  1. Kyllästyneisyys, joka nousee nopeasti vaihtelevista ärsykkeistä kuten älyllistyminenkin.
  • Reagoimattomuus uusiin ärsykkeisiin merkitsee tylsistyneisyyttä asioiden ja esineiden erojen suhteen. Erot kyllä havaitaan, mutta ei niiden merkitystä ja arvoa.
  • Oman arvon menetys.
  1. Varauksellisuus (distanssi)
  • Suurkaupungissa kaikki eivät voi olla tekemisissä toistensa kanssa
  • Persoonallinen vapaus – Vapauden kääntöpuoli on se, että missään muualla ihmiset eivät tunne itseään yhtä yksinäiseksi ja hylätyksi kuin suurkaupungissa.
  • Yksinäisyys.
  1. Yksilöllinen erottautuminen (distinktion)
  • Suurkaupunkielämä on taitelua ihmisistä eikä enää luonnon kanssa ravinnon hankkimisesta => ihmisten on erottauduttava selkeästi, jotta saisi muiden huomion osakseen.
  • Tyhjä liioittelu

Metropolis -essee

  • Suurkaupunki tuottaa kaksi yksilöllisyyden lajia: distanssiin liittyvän yksilöllisen riippumattomuuden ja distinktion tekemiseen liittyvän yksilöllisen ainutkertaisuuden.
  • Suurkaupunki tuottaa niin negatiivista kuin positiivistakin vapautta.

SIMMELIN KOLME SOSIOLOGIAA

Grundfragen der Soziologie (1917)

Yleinen sosiologia

  • Lähtökohtana on yhteiskunnallisen näkeminen ryhmän kautta kollektiivisena käyttäytymisenä.
  • Massa on yksi kollektiivisen ryhmäkäyttäytymisen laji.
  • Tutkii historiallista elämää, joka on yhteiskunnallisesti muotoutunut ja käsittää aina tämän yhteiskunnallisuuden kokonaisuudessaan.

Puhdas sosiologia

  • Simmelille ominainen sosiologia
  • Tutkii vuorovaikutuksen muotoja, joista yhteiskunta vasta muodostuu
  • ”Tuhtaasta” tai ”formaalista” sosiologiasta tulee erityistiedettä kysymyksenasettelunsa vuoksi.

Filosofinen sosiologia

  • Tutkimuskysymykset ovat vain laajassa mielessä sosiologisia, sillä ne ovat myös vahvasti filosofisia.

”KOLMAS” SOSIAALISENA

Simmel käytti mitä erilaisimpia dualismeja (= kaksijakoinen käsitys todellisuudesta).

  • Simmel haki dualismille ratkaisua ”kolmannesta”, mutta tämä kolmas on aina vain väliaikainen tai relatiivinen ratkaisu, ei lopullinen totuus tai absoluuttinen henki.
  • Simmel siis etsi dualismiensa avulla ”kolmatta”.
  • Dualismin sisältämä jännite on purettavissa ”kolmannen” kautta ja usein lopputulos on paradoksaalinen tai ainakin logiikan lakien vastainen.

Klassinen sosiologia / OSA 7

Émile Durkheim – kaikki on sosiaalista

Émile Durkheim (1858 – 1917)

Sosiaalisesta työnjaosta 1893

Syntyi ortodoksijuutalaiseen perheeseen, mutta luopui jo nuorena uskostaan

Vaikutusvaltainen professori

  • Raivasi sosiologialle tieteensijaa yliopistollisena oppiaineena ja itsenäisenä tieteenalana.

Durkheimin koko tuotannon punainen lanka on sosiaalisten ilmiöiden omalakisuuden osoittaminen.

  • Joka käänteessä hän vakuutti, että sosiaaliset ilmiöt ovat yksilöistä riippumattomia ja että niitä ei voi palauttaa psykologisiin eikä biologisiin ilmiöihin.
  • Koska sosiaaliset ilmiöt ovat oma lajinsa, niiden tutkiminen kuuluu omalle erityistieteelle, sosiologialle.

Poliittisesti Durkeim oli liberaali ja eräänlainen sosialisti.

  • Hänen mukaansa yhteiskunnan ongelmat johtuivat moraalin rappeutumisesta.
  • Hän kuitenkin kannatti tasavaltalaisten voimien pyrkimyksiä horjuttaa katolisen kirkon ylivaltaa etenkin koulutuksessa.
  • Durkheimin tavoitteena oli korvata katolilaisuus sosiologialla.

MODERNIN SOSIAALISEN SITEEN ONGELMA

Sosiaalisesta työnjaosta (1893) – teoksessa Durkeim kävi sosiologian teoreettisen ydinongelman kimppuun: Jos esimoderneja yhteiskuntia piti koossa perinteen välittämät yhtenäiset uskomukset, tunteet, arvot ja normit, mikä voima huolehti tästä tehtävästä modernissa yhteiskunnassa?

  • Ratkaisua etsiessään Durkheim kritisoi edeltäjiään Comtea, Spenceriä ja Tönnesiä.

Durkheimin mukaan työnjako tuottaa moderniin yhteiskuntaan sellaista kiinteyttä, joka ei myöskään ollut mekaanista ja vaatinut yhtäältä tulevaa kontrollia vaan syntyi yhtä luonnollisesti ja oli yhtä orgaanista kuin esimodernin yhtenäisiin uskomuksiin ja perinteisiin pohjautuva kiinteys.

  • Tätä tähdentäessään Durkheim nimesi modernin solidaarisuuden orgaaniseksi ja esimodernin mekaaniseksi.

MEKAANINEN JA ORGAANINEN SOLIDAARISUUS

Alkukantaisen yhteisön solidaarisuus perustuu Durkheimin mukaan yhteisön jäsenten samankaltaisuuteen, siihen että he toimivat ja ajattelevat samoin. Yhteisön jäsenet eivät siis ole persoonia vaan yhteisön muodostaman tyypin edustajia, eikä ”yksilö kuulu itselleen, vaan hän on kirjaimellisesti yhteiskunnan käytettävissä olevaa omaisuutta”.

Mekaanisen solidaarisuuteen perustuvan yhteisön sosiaalinen rakenne on jaokkeinen, samankaltaisten ja samaa tehtävää täyttävien yksilöiden rinnakkaisuuteen perustuva. Koska jaokkeiden yhteiskunnan solidaarisuus perustuu samankaltaisuuteen, on sosiaalinen kontrolli hyvin tiukkaa. Lainsäädäntö on Durkheimin mukaan repressiivistä. Kaikki rikokset rangaistaan ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -periaatteen mukaan, sillä niitä pidetään uskonnollisina rikkomuksina, joita ei voi sovittaa eikä sovitella.

Orgaaninen solidaarisuus perustuu työnjakoon ja on mekaanisen solidaarisuuden vastakohta. Jos jaokkeisen yhteiskunnan osilla ei ole toisistaan eroavaa tehtävää ja omaa identiteettiä, työnjaollisen yhteiskunnan osilla sellainen on. Osat toteuttavat jotain erityistä tehtävää eli funktiota kokonaisuudessa. Yksittäisillä elimillä on oma funktionsa organismin kokonaisuudessa: elimen muodostavat solut ovat kukin erikoistuneet omaan tehtäväänsä tässä kokonaisuudessa. Vaikka yhteiskunnan työnjako tapahtuu ilman ylhäältä tulevaa johdatusta ja yksilöiden omista pyrkimyksistä riippumatta, se ei liitä yksilöitä yhteen täysin sattumanvaraisesti, vaan siinä toteutuu tahaton tarkoituksenmukaisuus.

Evoluutio jaokkeisesta yhteiskunnasta työnjaolliseen yhteiskuntaan syntyy ”olosuhteiden pakosta”. Työnjaollisessa yhteiskunnassa yksilöt ovat yhä korostetummin toisistaan erottuvia persoonia ja siinä repressiivisen rikoslain tilalle hallitsevana sosiaalisen kontrollin muotona tulee restitutiivinen – rikotun asiatilan palauttamiseen ja aiheutunen vahingon korvaamiseen tähtäävä – siviilioikeus.

Evoluution syynä on yhteiskunnan ”moraalisen tiheyden” eli sosiaalisen kanssakäymisen lisääntyminen sekä sen ”volyymin” eli koon kasvu.

  • Tällainen kehitys pakottaa työnjakoon, sillä suuri ihmisjoukko ei voi tulla toimeen pienellä alueella, jos kaikki toimivat samoin ja hankkivat elantonsa samasta lähteestä.
  • Sosiaalinen evoluutio johtuu samasta syytä kuin biologinen evoluutio: ”Työnjako on seuraus olemassaolon taistelusta”.

Kun kaksi organismia ovat keskenään samankaltaisia, ne kilpailevat samasta ravinnosta ja elintilasta eivätkä voi kasvattaa yksilömääräänsä tietyn rajan yli kuin toistensa kustannuksella. Mutta kun ne erikoistuvat, niiden välinen kilpailu pienenee ja ne voivat tulla toimeen rinnakkain samalla alueella.

Eriytyminen on sekä biologisen että sosiaalisen elämän laki: eliöt ja yhteiskunnan kehittyvät yksinkertaisista monimutkaisiin. Kahdesta organismista kehittyneempänä pidetään sitä, joka on funktionaalisesti eriytyneempi ja kahdesta yhteiskunnasta sosiologisesti kehittyneempi on se, joka on työnjaoltaan mutkikkaampi.

SOSIAALISET FAKTAT ESINEINÄ

Durkheimin mielestä yhden sosiologian tieteellisyyden perussäännön noudattaminen tuottaa kansanomaisten ja ideologisten harhakäsitysten sijaan objektiivisia tutkimustuloksia: ”Pidä sosiaalisia faktoja esineinä”.

  • Sosiologisessa ajattelussa tulisi luopua ennakkokäsityksistä.
  • Esineiden luokittelu merkitsee Durkheimille sosiaalisten ”tyyppien” tai ”lajien” muodostamista.
  • Ilmiön selitykseksi ei käy sen hyödyllisyys, yhteiskunnanssa täyttämä funktio.
  • Ilmiön synnyttäneet syyt ovat kausaalisia ja täysin riippumattomia funktiosta, jota se jonakin aikana ehkä toteuttaa.
  • Sosiaalista tulee selittää aina sosiaalisilla syillä.

Durkheimin käsitys tieteen metodista on suoraviivaisesti empiristinen.

  • Tiede pitää aloittaa aistimuksista eikä käsitteistä. 

ITSEMURHA SOSIAALISENA TOSIASIANA

Periaate, että sosiaalisista tuli selittää sosiaalisella, ei Durkheimin aikana suinkaan ollut selviö. 1900-luvulla kukoisti reduktionismi: yhteiskunnalliset asiat haluttiin yleisesti palauttaa joko psyykkisiin tai biologisiin ilmiöihin.

  • Durkheim valitsi tutkimuskohteekseen itsemurhat.
  • Hän tahtoi osoittaa, etteivät perinnöllisyyden ja mielisairauden kaltaiset tekijät kykene selittämään itsemurhaluvuissa havaittavaa vaihtelua vaan että sen takaa löytyisivät sosiaaliset syyt. Ja jos hän tässä onnistuisi, olisi selvää, että biologiasta ja psykologiasta riippumattomana itsenäisenä tieteenä sosiologialle olisi olemassa oma tutkimuskohde, omalajiset sosiaaliset tosiasiat, jotka eivät palaudu biologisiin tai psyykkisiin tosiasioihin.

Sosiaaliset ilmiöt ovat yksilöihin nähden ulkoisia ja näistä riippumattomia.

  • Ihmisyhteisöissä muodostuu ominaisuuksia, joita sen jäsenillä ei ole ja jotka ovat niistä riippumattomia.
  • Yksi tuollainen yhteisöllinen ominaisuus oli ”sosiaalinen itsemurhakuolleisuus”, jonka olemassaolon ja syyt Durkheim halusi osoittaa Itsemurha-teoksellaan.

Jokaisella kansalla näyttäisi olevan sille tyypillinen itsemurha-alttius, joka pysyi vuodesta toiseen hämmästyttävän vakaana.

Durkheim osoitti, etteivät rotu, perinnöllisyys, alkoholismi tai mielisairaus kykene selittämään itsemurhaisuuden vaihtelua.

Durkheim päätteli, että sosiaalisen elämän vilkkaus selittää itsemurhien yleisyyttä.

  • Kaupungeissa tehdään suhteessa enemmän itsemurhia kuin maaseudulla. 

DURKHEIMIN LAKI

Durkheimin ansiot eivät ehkä sittenkään ole pelkästään siinä, kuinka taitavasti hän tarkasteli itsemurhalukujan ja muiden sosiaalisten tekijöiden yhteisvaihtelua tilastollisesti, vaan tavassa, jolla hän kykeni yhdistämään nämä tarkastelut teoreettisesti näkökulmaansa.

Tulokset:

Uskonnon vaikutus itsemurhaan oli niin voimakas, että se erottui muiden maiden välisiä eroja selittävien tekijöiden joukosta.

  • Protestantit tekivät enemmän itsemurhia kuin katolilaiset, nämä taas enemmän kuin juutalaiset.
  • Uskontokuntien väliset erot selittyivät sillä, kuinka tiiviin ja kiinteän sosiaalisen yhteisön uskovaiset muodostivat.

Itsemurha-alttius pienenee perheen kasvaessa.

  • Vaikutus johtuu perheyhteisön kiinteydestä: mitä suurempi perhe on, sitä enemmän muodostuu yhteisiä kokemuksia, muistoja, tuntemuksia yms.

Tutkimuksen keskeinen teoreettinen väite: Itsemurhataipumus on kääntäen verrannollinen yhteisön kiinteyteen.

ALTRUISTINEN, EGOISTINEN JA ANOMINEN ITSEMURHA

Ainoastaan modernin yhteiskunnan tapauksessa yhteisöjen kiinteytyminen vähentää itsemurhia.

Mekaanisen solidaarisuuden hallitsemissa ”alemmissa” yhteiskunnissa tilanne saattaa olla päinvastainen: kiinteä yhteisö suosii itsemurhia.

  • Altruistinen itsemurha.
  • Itsemurha tehdään velvollisuutena yhteisöä kohtaan.

Kehittyneen työnjaon yhteiskunnissa itsemurhien syynä on ”liian” heikko yhteisö.

  1. Ylenmääräinen yksilöllistyminen on jättänyt yhteisön jäsenet ilman korkeampia päämääriä ja tavoitteita. Tavataan erityisesti ”intellektuaalisilla” aloilla. Yhteisö on heikentynyt yksilön elämälle mielen antavana päämääränä = egoistinen itsemurha.
  2. Yhteisö on heikentynyt sen jäsenten haluja ja pyrkimyksiä säätelevänä ja rajoittavana tekijänä. Tavataan erityisesti ”teollisuuden ja kaupan alalla. Yhteisö on heikentynyt yksilön elämää säätelevänä moraalisena auktoriteettina. = anominen itsemurha.

NORMAALI JA PATOLOGINEN

Durkheimin Sosiologian metodisäännöt sisältää mielenkiintoisen luvun ”normaalin ja patologisen erottamissäännöistä”.

Durkheim ei kannattanut tieteen arvovapauden ajatusta.

Durkheimin mukaan on mahdollista erottaa, mikä on sosiaalisille organismille terveellistä ja mikä haitallista.

  • Sosiologia voi osoittaa, mikä instituutio tai tapa on yleisyydestään riippumatta epänormaali tai harvinaisuudestaan huolimatta normaali ja yhteiskunnan terveydelle välttämätön.
  • Sosiologi on ikään kuin lääkäri, joka työskentelee yhteiskunnan normaalin terveydentilan säilyttämiseksi.
  • Durkheimin mielestä itsemurha sinänsä on normaali ilmiö, mutta hänen aikanansa havaittu itsemurhien kasvu sitä vastoin oli epänormaali, yhteiskunnan sairaudesta kertova ilmiö, jonka torjumiseksi piti kehitellä lääkettä.

KORPORAATIOT

Perheyhteyden kesto on lyhentynyt, sen monet tehtävät ovat siirtyneet yhteiskunnan muille instituutioille.

Myös valtiosta ja poliittisista yhteisöistä on tullut liian kaukaisia yksilölle, jotta niiden varaan voisi rakentaa pysyvää moraalista suojaa.

  • Jäljelle näyttäisi jäävän vain uskonto. Uskonnon itsemurhilta varjeleva vaikutus perustui Durkheimin mukaan paljolti sen mekaanista solidaarisuutta muistuttavaan piirteeseen. Vain uskomalla ehdottomasti joihinkin yhteisiin opinkappaleisiin ja noudattamalla kyselemättä niiden mukaisia tapoja, syntyy ihmisten välille anomian ja egoismin ehkäisyksi riittävä ”koheesio”.

Durkheimin mielestä korporaatio (= ammattikunta), jonka saman lajin työläiset yhteenliittymällä muodostavat, on ainut menneisyydessä kukoistanut elinkelpoinen yhteisö, joka ”kykenee olemaan kollektiivinen persoonallisuus”.

PYHÄ JA PROFAANI

Durkheimin mukaan kaikkien uskontojen peruspiirre on jako pyhään ja profaaniin, pyhään ja maalliseen.

  • Sama asia ei voi olla samanaikaisesti pyhä ja profaani.

Uskonnon voima on yhteisössä.

  • Yhteisö vaikuttaa uskovaisen tajuntaan, jossa kokemus pyhästä ja uskonnollisesta syntyy.

Klassinen sosiologia / OSA 6

Ferdinand Tönnies – Gemeinschaft ja Gesellschaft

Ferdinand Tönnies (1855 – 1936)

saksalainen sosiologi

Tönnies eli tasaisen vakaata elämää eikä missään elämänsä vaiheessa ratkaisevasti muuttanut peruskäsityksiään tai ajatusmaailmaansa.

Laaja kirjallinen tuotanto.

Ferdinand Tönnies: ”On olemassa kaksi sosiaalisten suhteiden perustyyppiä, kaksi tapaa (ihmisten) liittyä yhteen: yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen.”

  • Yhteisöllinen yhteenliittyminen = Gemeinschaft – suhde. Jos yhteenliittyminen itsesään on päämäärä ja jos sitä pidetään sinänsä arvokkaana, itsestään selvätä tai jotenkin luonnostaan syntyvänä.
  • Yhteiskunnallinen yhteenliittyminen = Gesellschaft – suhde. Jos yhteenliittymistä arvostetaan vain välineenä jonkin päämäärän saavuttamiseksi ja jos sen ainut peruste on jonkin yhteenliittymiseen nähden ulkopuolisen asian tavoittelu.
  • Todellisten ihmisten todelliset yhteenliittymät sisältävät aina kummankin tyypin piirteitä.
  • Sosiaalisia suhteita voidaan luokitella sen mukaan, kumpi tyyppi on vallitsevampi.
  • Emile Durkheim kirjoitti vuonna 1889 arvostelun Tönniesin kirjasta ja julisti, että kyseisiä peruskäsitteitä (Gemeinschaft – Gesellschaft) ei ole mahdollista kääntää.

SOSIOLOGIAN IDEAN KITEYTYMÄ

Tönniesin käsitepari Gemeinschaft – Gesellschaft on ehkä klassisen sosiologian tunnetuin.

  • Kuitenkin Tönniesin kirjallista tuotantoon ei ole tutustuttu yhtä aktiivisesti kuin muihin klassisen ajan sosiologeihin.

Vaikka Tönnies ei tarkoittanutkaan käsitepariaan historialliseksi, se sopii erinomaisesti valaisemaan modernin maailman muutoksen sosiaalista ulottuvuutta: modernissa maailmassa yhteisölliset suhteet väistyvät yhteiskunnallisten tieltä, Gemeinschaft vaihtuu Gesellschaftiksi.

  • Käsitepariin sisältyy klassisen sosiologian teoreettinen ydin.
  • Klassisen sosiologian teoriat perustuvat paljon huoleen siitä, että ”aito” sosiaalisuus katoaa yhteiskunnan muuttuessa suureksi koneistoksi, jossa sen osaset (eli ihmiset) eivät tunne oloaan enää kotoisaksi. Marx puhui ”vieraantumisesta”, Durkheim ”anomiasta”, Weber ”rautahäkistä” ja Simmel ”kulttuurisesta strategiasta”.
  • Myös Tönniesin käsitepari voidaan lukea saman teeman muunnelmaksi.
  • Sana Gemeinschaft = yhteisöllisyys sisältää lämpimän sävyn, kun taas sana Gesellschaft = yhteiskunta on kylmänkiskoinen.

YHTEISÖ JA YHTEISKUNTA

Ihmisten yhteenliittymiä on siis kahta eri tyyppiä, yhteisöllistä ja yhteiskunnallista.

  • Tönniesin teoreettiset tyypit ovat käsitteellisiä rakennelmia, eivät historiallisia kuvaelmia.

Yhteisöllisten suhteiden…

  • Juuret ovat vaistoissa ja vieteissä.
  • Esimerkiksi äidin ja lapsen suhde, samoin miehen ja vaimon.
  • Verisiteiden lisäksi yhteisö voi rakentua myös asuinpaikan tai yhteisen ”hengen varaan”. Yhteinen mielenlaatu yhdistää erityisesti samaa ammattia harjoittavia ”tovereita”.
  • Kaikki yhteisölliset suhteet perustuvat yhteisymmärryksen varaan.

Yhteiskunnallisten suhteiden…

  • Juuret muodostuvat vaihdossa ja sopimusten tekemisessä.
  • Niiden edellytyksenä yksityisomaisuus ja juridiset tai luonnolliset henkilöt, jotka pitävät kiinni vain omastaan ja toimivat oman etunsa mukaisesti.
  • Yhteiskunnallisissa suhteissa asioiden vaihtoarvo (eli usein rahallinen arvo) saa erilaiset ihmiset pysymään yhdessä.

LUONNOLLINEN JA RATIONAALINEN TAHTO

Tönniesin teorioista löytyy myös toinen tärkeä käsitepari, jota kuitenkaan harva käyttää ja jonka ymmärtäminen tuntuu aluksi ylivoimaiselta:

Wesenwille = olemustahto eli luonnollinen tahto

Kürwille = mielivaltainen tahto eli rationaalinen tahto

  • Tönniesin mukaan nämä käsitteet ovat yhteisö- ja yhteiskunta -käsitteitäkin keskeisemmät.
  • Luonnollinen tahto on ihmisellä myötäsyntyistä, se on hänen ”ruumiinsa psykologinen vastine”. Mieltymys, tottumus, muisti ja tunne ovat luonnosta tahtoa kuvaavia piirteitä; ajatus, mielikuva ja käsite rationaalisen tahdon tunnustuksia. Luonnollinen tahto perustuu menneeseen ja selittyy sen avulla, rationaalinen tahto selittyy ainoastaan tulevan avulla. Luonnollinen tahto kuuluu yhteisöön, rationaalinen yhteiskuntaan.

Tönniesin ajatukset olivat sukupuolieroja koskevissa näkemyksissä hyvin aikaansa sidottuja:

  • ”Miehet ovat älykkäämpiä, vain he kykenevät laskemiseen, rauhalliseen abstraktiin ajatteluun, harkintaan, ymmärtämiseen ja logiikkaan.”
  • Naisilta vain yksinkertaisesti puuttuu rationaalisen tahdon edellytykset, heille ominaista on luonnollinen tahto.
  • Erot ovat ihmiset biologista eläimellistä alkuperää. Naiset huolehtivat jälkeläisistä, miehet puolustavat perhettään ja hankkivat ravintoa.
  • Yhteisön hajoamisen ja yhteiskunnan muodostumisen kannalta on välttämätöntä, että nainen omaksuu miehisiä piirteitä. Kaupunkielämän, kaupankäynnin ja erityisesti naisten teollisuustyön yleistymisen kautta nainenkin alkaa emansipoitua luonnollisesta tahdosta, vapautua sopimusten solmijaksi ja rahan käyttäjäksi.

ROMANTIKON MAINE

Tönniesiä on yleisesti ottaen pidetty romantikkona.

  • Hänen monia teoksiaan on pidetty ideologisesti sävyltään romanttisina.
  • Esimerkiksi Tönnies ihannoi menneen ajan Gemeinschaftia.

GALILEINEN TIEDEKÄSITYS

Tönniesiä on maineestaan huolimatta varsin epäromanttinen tiedekäsitys.

  • Hänen mukaansa matemaattinen luonnontiede on kaiken tieteen malli.
  • Tätä voi kutsua galileiseksi tiedekäsitykseksi, sillä hän omaksui sen Hobbesilta, joka oli uuden luonnontieteen pauloissa; (englantilainen filosofi Thomas) Hobbes jopa kävi tapaamassa Galileita Firenzessä vuonna 1635.

Tönniesillä oli varsin poikkeuksellinen näkemys sosiologisesta metodiikasta:

  • Tehtävän on sosiaaliseksi suhteeksi kutsutun ilmiön hajottaminen elementteihinsä ja näiden elementtien käsitteellinen esittäminen riippumatta siitä, esiintyykö niiden puhtaita muotoja todellisuudessa vai ei.

Tönnies oli vahvasti sitä mieltä, että sosiologisen teorian perustan laskemiseksi ovat tarpeen ”matemaattis-synteettiset käsitteet”.

  • Tönniesin metodi muistuttaa Weberin ideaalityyppimetodia.

Historiallisen totuudenmukaisuuden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden sijaan Tönniesin käsiteparia voi arvioida vain sen suhteen, miten hedelmällinen sen sisältämä idea on sosiaalisen todellisuuden jäsentämisessä.

 

HOX! Yleisesti ottaen luullaan, että moderni luonnontiede on syntynyt havainnoin ja kokeen keksimisestä.
  • Kuitenkin se on syntynyt arabialaisen kulttuurin myötä, joka myöhäiskeskiajalta lähtien alkoi vaikuttaa eurooppalaiseen kulttuuriin Espanjasta käsin.
  • Uusplatonismi ja matematiikka olivat arabian kulttuurin tärkeimmät tuontiartikkelit.

Klassinen sosiologia / OSA 5

Herbert Spencer – Kyvykkäimpien eloonjäänti ja evoluution laki

Herbert Spencer (1820-1903)

Englanti

”Ura” sosiologina muistutti monessa suhteessa Auguste Comtea:

  • Kumpikin kuului ei-akateemisten ja itseoppineiden sosiologi-yhteiskuntafilosofien sukupolveen, joka pyrki vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen kirjoituksillaan ja kirjoillaan.

Oman käsityksensä mukaan Spencer oli ensisijaisesti synteettinen filosofi, joka esitti ja syntetisoi teoksissaan niin luontoa, ihmistä kuin yhteiskuntaakin koskevat yleiset kehityslainalaisuudet, jotka hänen mukaansa olivat kaiken lisäksi samat koko elollisessa luonnossa.

  • Yhteiskuntaa Spencer kutsui superorgaaniseksi erotukseksi ihmis- ja eläinyksilöiden ruumiillisesta, orgaanisesta luonnosta. Spencerin mukaan myös luonnosta löytyi tällaisia superorgaanisia luontoja, esimerkiksi hyönteisten muodostamat yhteisöt.

Spencer oli ensimmäisiä yhteiskuntatieteellisiä best seller -kirjailijoita, joka saattoi elää teostensa ja kirjoitustensa myynnistä saamillaan tuloilla.

Spencer vastusti kaikkea mahdollista julkisen vallan taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista toimintaa, niin julkisia kirjastoja, sairaan- ja köyhäinhoitoa, koululaitosta kuin vesi- ja viemärijärjestelmiä.

  • Hän piti niitä pitkällä aikavälillä haitallisina asioiden luonnolliseen kulkuun puuttumisena.
  • Juuri Spencerin valtion vastaisuus vetosi moniin lukijoihin, vaikka toisten mielestä hänen ajatuksensa edustivat vanhentunutta liberalismia.

Spencerin sosiologia pyrki osoittamaan, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin, kunhan vain maltetaan olla tekemättä mitään.

KIRJALLINEN TUOTANTO

Social Statics 1851

  • Spencerin ensimmäinen systemaattinen esitys luonnon ja yhteiskunnan kehitystä ohjaavista periaatteista.

Ensimmäinen teoksen julkaisun jälkeen Spencer alkoi suunnitella 10-osaista Synteettisen filosofian järjestelmä -teossarjaa.

  • Ensimmäinen osa Principles of Psychology 1855
  • Toinen osa First Principles 1862
  • Kolmas kaksiosainen osa Principles of Sociology 1893 ja 1896
  • Kolmas osa on Spencerin sosiologisen ajattelun kannalta kaikkein keskeisin

Tuskin mikään yhteiskunnallinen ilmiö oli vieras Spencerille: hän kommentoi ja selitti eri ilmiöitä ja niiden kehitystä lukuisissa eri julkaisuissaan.

Teokset sisältävät lukuisia yhteiskuntaa koskevia konkreettisia esimerkkejä.

Vuonna 1867 Spencer perusti kirjasarjan Desciptive Sociology (Kuvaileva sosiologia), jossa alettiin julkaista hänen tutkimusaineistojaan.

  • Spencerin oppilaat ja avustajat jatkoivat sarjan julkaisua vielä hänen kuolemansa jälkeenkin vuoteen 1937 asti.

SOSIAALIDARWINISMI, LUONNONVALINTA JA KYVYKKÄIMPIÄ ELOONJÄÄNTI

Spencer perusteli kaikkein tunnetuimmat yhteiskuntapoliittiset kannanottonsa kyvykkäimpien eloonjäännillä.

  • Spencerin mukaan yhteiskunnan ei tulisi puuttua siihen prosessiin, jolla sekä luonnon että yhteiskunnan evoluutio toteutuu.
  • On parempi antaa ihmisten kärsiä ja vaikkapa kuolla kuin avustaa tai suojella heitä.
  • Tällöin luonnonvalinta toteutuu ja kyvykkäimmät ja sopeutuneet jäävät jäljelle.

Spencerin ajattelun keskeiset ideat muotoutuivat samoihin aikoihin kuin Charles Darwinin luonnonvalintaa koskeva oppi.

  • Spencer omaksui enemmän tai vähemmän Darwinista riippumatta ajatukset luonnon valinnasta sekä luonnon että ihmisyhteiskuntien kehitystä ohjaavina periaatteina.

Superorgaaninen eroaa Spencerin mukaan orgaanisesta niin, että sen osat ovat tietoisia yksilöitä, joilla on omat päämääränsä, halunsa ja harkintansa. Näiden yksilöiden muodostama yhteisyys perustuu siksi myös enemmän symbolijärjestelmiin, kieleen ja uskontoon. Spencer tarkasteli yhteiskuntia monessa suhteessa elävien biologisten organismien kaltaisina kokonaisuuksina. Tällaiseen ajatteluun liittyy lähes aina voimakas funktionalistinen korostus, joka saattaa todellisuudessa johtaa yhteiskuntatieteissä harhaanjohtavaan mielikuvaan.

SOSIAALISEN RAKENTEEN KEHITYS ELI SPENCERIN KÄSITYS SOSIAALISESTA DIFFERENTIAATIOSTA JA INTEGRAATIOSTA

Sosiologian historia on ollut epäkiitollinen ja epäreilu Spencerille.

  • Vaikka häntä on aikanaan pidetty suosittuna, ovat juuri nämä näkemykset johtaneet niihin syihin, miksi häntä nykyään ajatellaan epäilyttävän ja vastenmielisen.

Huolimatta organismiajattelustaan sekä siihen liittyvästä funktionalismista Spencer on kiinnostavampi sosiaalisten järjestelmien differentiaation eli rakenteellisen eriytymisen kuvaajana ja tarkastelijana.

  • Spencerille sosiaalisen järjestelmän kehitys merkitsee sitä aina sitä, että sen yksilöiden tai yksiköiden välillä vallitsee jokin sosiaalinen rakenne, joka edellyttää tiettyä osien eriytymistä ja vastaavasti integraatiota. Sosiaalinen evoluutio on Spencerille itse asiassa aina differentiaation kautta toteutuvaa uudenlaista yhteenkuuluvuutta.
  • Evoluutio toteutuu siis aina differentiaation kautta.
  • Yleinen evoluution laki: alun perin saman rakenteen yksittäisinä esiintyvät ja samoja tehtäviä suorittavat yksilöt liittyvät yhteen, ja näin syntyy komplisoitunut rakenne, jossa on uudenlaisia, erilaisia ja entistä monimutkaisempia yksilöitä, joilla on eriytyneet funktiot. Evoluutio on toisin sanoen integraatiota.
  • Evoluutioprosessin aikaanpanijana ovat joko populaation kasvu tai sellaiset ympäristön muutokset, jotka tavallaan pakottavat järjestelmän erikoistumiseen.

Sikäli kuin evoluutiota yleensä tapahtuu, se noudattaa Spencerin mukaan edellä kuvatun kaltaista kehitystä. Tämä pätee niin yhteiskuntaan kuin luontoonkin. Kyse on siis universaalista evoluution laista, joka on yleispätevä kaikkialla.

Viime kädessä Spencer odotti ja toivoi, että ihmiskunnan evoluutio synnyttäisi rakenteistuneen maailmanyhteiskunnan, jossa eri yksilöiden välillä vallitsisi pitkälle kehittynyt työnjako ja siihen kuuluva selkeä järjestys.

  • Evoluutio merkitsee hänelle edistystä, jossa kehittymättömät muodot vaihtuivat kehittyneemmiksi, yksinkertaiset monimutkaisemmiksi ja alkeellisemmat täydellisemmiksi.

KOHTI IKUISTA YHTEISKUNTAA

Spencer erotti toisistaan niin eri evoluution vaiheessa tai tasoilla olevat yhteiskunnat kuin sotaisat ja teolliset yhteiskunnat.

  • Teollinen yhteiskunta oli kehityksen huipulla.
  • Sotaisa yhteiskunta on sellainen, jossa valta on keskittynyt, teollinen taas on hajautettu yhteiskunta.

Spencer kuvaili teollista (= industrialistista) yhteiskuntaa rauhanomaiseksi ja tasavaltaiseksi, jossa yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen, vaihtoon ja kaupankäyntiin.

Klassinen sosiologia / OSA 4

Karl Marx – yksilön vieraantumisesta poliittisen taloustieteen kritiikkiin

Karl Marx (1818-1883)

Yhteiskuntafilosofi, sosiologi ja poliittisen taloustieteen kriitikko

Friedrich Engels hyvä ystävä ja kollega

Laaja tuotanto- ja julkaisuhistoria

Keskeistä käsitteet omistuksesta, luokkaintresseistä ja riistosta

KIRJALLISUUS

Marxin tuotannosta vain pieni osa julkaistiin hänen elinaikanaan.

  • Suurta osaa tuotannosta ei myöskään tunnettu sen työväenliikkeen ja teoreetikoiden ja ideologien parissa, jotka kutsuivat itseään Marxilaisiksi.
  • Vasta 2. maailmansodan jälkeen on ollut mahdollista muodostaa systemaattinen kuva Marxin ajattelusta ja sen kehityksestä.
  • Tämä on varmin paradoksaalista, kun huomioi sen suuren historiallisen merkityksen, mikä Marxin ajattelulla on ollut.
  • Kysymys Marxin oikeasta ja väärästä tulkinnasta on muodostunut monelle kohtalonkysymykseksi.

Neuvostomarxismi sulautti Marxin ajattelun Engelsin ajatteluun, ja heidän tuotantoaan pidettiin yhtenä saumattomana ja ristiriidattomana kokonaisuutena.

Eräs keskeisimmistä Marxin tuotannon jaksotuksista on syntynyt 1970-luvun yliopistovasemmistolaisen Marx-tutkimuksen myötä:

  • Marxin ajattelu ja tuotanto on jaksoteltu kolmeen, toisistaan melko tavalla eroaviin kausiin
  • Kullekin kaudelle ominaista se, että Marx kritisoi edeltävää ajatteluaan ja otti siihen etäisyyttä.
  • Nuori Marx, Marxin keskituotanto eli keski-Marx ja kypsä Pääoma-Marx

Tutkimustyöt ovat osoittaneet, että vastoin yleistä luuloa, Marx ja hänen pitkäaikainen työtoverinsa Engels eivät olleet ajatuksiltaan yksimielisiä.

  • Heidän lähes ainoansa yhteinen julkaisu on Kommunistisen puolueen manifesti.

Aikamme yhteiskuntatieteilijät ovat sekä Marxiin kriittisesti suhtautuessaan että häntä esikuvanaan pitäessään omaksuneet juuri työnväenliikkeen käsityksen Marxista.

  • Marx on edustanut sekä historianteoreetikkoa, joka korosti tuotantovoimien kehityksen roolia ihmiskunnan historiassa, että luokkateoreetikkoa, joka ennusti työväenluokan ja pääomanomistajien luokkasuhteiden kärjistymisen.

Pääoma, Marxin merkittävin teos ja poliittisen taloustieteen kritiikki

  • Kuului Marxin myöhempään tuotantoon. Hän suunnittele tekevänsä kuusiosaisen teoksen, mutta ei saanut sitä koskaan valmiiksi.
  • Marxilta jäi jälkeensä kolme perättäistä ja osittain päällekkäistä laajaa käsikirjoitusta, joista hän itse sai julkaistuksi kaksi: Poliittisen taloustieteen kritiikkiä (1859) ja Pääoman ensimmäisen osan (1867).
  • Loppujen lopuksi Pääomasta on kehittynyt neljä osaa.

Pääoma ei ollut missään tavanomaisessa mielessä esitys kapitalistisen talouden toiminnasta, joka huipentuisi työväenluokan riiston osoittamiseen. Marx itse sanoi, että Pääoma on samalla niin poliittisen taloustieteen teorioiden kritiikkiä kuin myös itse kapitalismin kritiikkiä.

Marxia kiinnosti erityisesti se, minkälaiset yhteiskunnalliset suhteet vallitsivat sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset toimivat palkansaajina, pääomanomistajina tai maanomistajina kuin luonnostaan ja jossa he kukin omalla tavallaan rahalla myyvät ja ostavat niitä tavaroita, joita he omistavat tai joita he tarvitsevat.

  • Hän pyrki selvittämään porvarillisessa yhteiskunnassa vallitsevan historiallisesti erityisen ja hänen mielestään ainutlaatuisen yhteiskunnallisuuden luonteen.
  • Marx totesi, että porvarillisessa yhteiskunnassa yhteiskunnallinen rikkaus esiintyy suunnattomana tavaramääränä.

NUORI MARX JA IHMISEN ITSESTÄ VIERAANTUMINEN

Nuori Marx 1840-luvulla oli radikaali demokraatti: erityisesti kysymys sananvapaudesta ja kansalaisten poliittisista oikeuksista olivat paljon pinnalla.

Jo tässä vaiheessa Marx vaati poliittisen liikkeen perustamista niiden puolesta, jotka todella kärsivät.

  • Marx ei kuitenkaan vielä samaistunut kommunisteihin.

Marx oli radikaali vallankumouksellinen, joka ei tyytynyt vaan poliittiseen vallankumoukseen yksilöiden tasa-arvon ja vapauden nimissä, vaan vaati yhteiskunnallista vallankumousta, valtion ja yhteiskunnan eron umpeen kuromista ja ihmisen yhteiskunnallisten, hänestä irtaantuneiden voimien palauttamista ihmiselle.

Yksityisomaisuus perustuu Marxin mukaan siihen, että työläinen suhtautuu oman työnsä tuotteisiin kuten vieraisiin esineisiin: vieraantuneesta työstä voidaan Marxin mielestä johtaa kaikki taloustieteen peruskäsitteet.

Taloudellis-filosofisten käsikirja 1844

  • Lähtökohtana osoitus yksityisomistuksen oloissa tapahtuvasta ihmisen lajiolemuksen vieraantumisesta.
  • Marxin ajatus pyörii kehää: Yksityisomistus on tulosta työn vieraantumisesta, ja työ taas saa vieraantuneen työn muodon juuri yksityisomistuksen vallitessa.

Marxin mukaan ihmisen lajiolemukselle on, että eläin tuottaa vain fyysisen tarpeensa ja spesifin lajinsa mukaan. Ihminen tuottaa universaalisti vapaana fyysisistä tarpeista: jokaisen lajin mukaan” tai ”kauneuden lakien mukaan”.

Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa Marx on kaikkein selvimmin valistuksen sivilisaatiokriitikko.

  • Emansipoitumisen normina sivilisoituminen koskee kolmea ulottuvuutta: ihmisen työn välittämään suhdessä luontoon, ihmisten välisiä yhteiskunnallisia suhteita ja ihmisen suhdetta itseensä.
  • Sivilisoituminen näyttäytyykin vieraantumisen historiana näissä kaikissa kolmessa ulottuvuudessa: ihminen vieraantuu työstään (ihminen-luonto-suhde), työnsä tuotteista (ihminen-ihminen-suhde) ja lopuksi itsestään eli omasta lajikokemuksestaan (ihmisen suhde itseensä).
  • Ihmiskunnan historia ja kaupallisen yhteiskunnan synty ei näyttäydykään siten emansipaation ja järjenmukaisten suhteiden esiinmarssina, vaan vieraantumisen historiana.

MARXIN KESKITUOTANTO JA MATERIALISTINEN HISTORIANKÄSITYS

Poliittisen taloustieteen kritiikkiä 1859 oli Marxin ensimmäinen julkaistu versio siitä käsikirjotuksesta, josta myöhemmin kasvoi Pääoman ensimmäinen osa.

  • Teoksen esipuheessa Marx esittää tiivistelmän materialistisesta historiankäsityksestä. Siinä esiintyvät kaikki ne tekijät, jotka tavallisesti on liitetty vasta myöhemmän marxismin historiallisen materialismin historia- ja yhteiskuntatulkintaan.

Saksalaista ideologiaa (1845) on marxismin historiassa pidetty teoksena, jossa Marx ja Engels ensimmäisen kerran ja suhteellisen kypsässä muodossa esittivät materialistisen historiankäsityksensä.

  • Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Pääoma olisi sen jonkinlainen konkreettinen sovellus nimenomaan tietyn historiallisen yhteiskuntamuodostuman, porvarillisen yhteiskunnan, erityisesti sen perustan tai ”alarakenteen” tutkimiseen.
  • Saksalainen ideologia esittää niin yleisen ideologiakritiikin kuin erityisen saksalaisen filosofien kritiikin.
  • Sen lisäksi kirja esittää ohjelman positiivisesta historiatieteestä. Se voi korvata perinteisen filosofian. Filosofian tilalle voisi tulla yhteenveto kaikkein yleisimmistä tuloksista, joita ihmisen historiallisen kehityksen tarkastelu tuottaa. Konkreettisesta todellisuudesta irrallisilla filosofisilla havainnoilla ei mitään itsenäistä arvoa.

Materialistinen historia = Jotta ihmiset voisivat tehdä historiaa, heidän täytyy olla elossa ja elossa ollakseen heidän täytyy tyydyttää tarpeensa. Siksi ihmiset tuottavat välineitä ja materiaaleja selviytyäkseen. Ihmiset toisintavat oman ympäristönsä elinkeinoja. Selviytymistapa määräytyy siis sen mukaan, millaisia ehtoja ympäristö asettaa ja näin määräytyy koko yhteiskunnan tuotantotapa. Ja tuotantotapa määrittää niin koko yhteiskunnan kuin yksilönkin elämää.

TYÖNJAKO HISTORIAN LIIKENUORANA

Teoksissaan Marx käsittelee paljon työnjakoa.

  • Saksalaisessa ideologiassa tuotantovoimien kehitystä tarkastellaan lähes yksinomaan työnjaon kehityksenä.
  • Työnjaon käsite on Saksalaisen ideologian tärkein historiateoreettinen käsite.

Työnjako on Marxin mukaan yhtä vanha kuin ensimmäinen sosiaalinen suhde eli perhe.

  • Se oli alun perin perustunut perheessä vallitsevaan luonnolliseen työnjakoon, esimerkiksi vain nainen voi synnyttää ja imettää jälkeläisiä. Työnjaosta taas seuraa välittömästi niin työn määrällinen, laadullinen jako kuin työn tuotteiden jako eli omistus. Siksi Marx toteaa Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten mukaan, että työnjako ja yksityisomistus ovat identtisiä ilmauksia – toinen sanoo toiminnan suhteen saman minkä toinen toiminnan tuloksen suhteen.

Työnjaon merkitys ilmenee selvästä Saksalaisen ideologian kommunismiperspektiivissä.

  • Kommunismi merkitsi Marxille ennen kaikkea työnjaon ja samalla itse työn lakkauttamista.
  • Työn tilalle tulee vapaa itsensä toteuttaminen, ja tällöin lakkaa myös yksityisomistus.

Työnjaon käsitteen keskeisyys osoittaa Marxin vaikutteet valistusfilosofiasta ja erityisesti skottilaisesta taloustieteestä.

  • Esimerkiksi käsitys materialistisesta historiasta tai historiatieteen positiivisuus eivät ole Marxin itsensä keksimä, vaan valistusfilosofian ”yhteistä” omaisuutta.

Se, mikä Marxin erottaa Adam Smithistä, on luonnollisesti hänen kapitalismikritiikkinsä. Heillä on myös erilaiset näkemyksen ihmiskunnan historiasta.

YHTEISKUNNALLISET SUHTEET VIERAANA MAHTINA

Marxin mukaan historia noudattaa kolmivaiheista kaavaa:

  1. Silloin, kun tuotantovälineet ovat vielä luonnonmukaisia, luonnon itsensä tuottamia ja tarjoamia, luonto hallitsee tuottajia.
  2. Silloin, kun tuotantovälineet ovat muuttuneet sivilisaation tuotteiksi, ihmistä hallitsevat esineellistyneet yhteiskuntasuhteet.
  3. Vasta kolmannessa vaiheessa ihminen itse hallitsee omaa yhteiskunnallista olemistaan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista porvarillisen yhteiskunnan synnyttämille abstrakteille yksilöille vaan ainoastaan heidän ”universaalille yhteenliittymälleen”.

Saksalaisen ideologian ideologiakritiikki on samalla yhteiskunnan kritiikkiä, jossa esineellistyneet yhteiskunnalliset suhteet hallitsevat tuottajia.

Esineellistymisen kritiikiksi kääntynyt vieraantumisen tematiikka on lopulta se, joka yhdistää Marxin tuotannon eri vaiheet toisiinsa ja ohjaa hänen pyrkimyksiään poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Seurattaessa Marxin ajattelun kehitystä Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista Saksalaisen ideologian kritiikin ja Poliittisen taloustieteen kritiikin kautta lopulliseen Pääoman ensimmäiseen osaan voidaan tunnistaa tämän teeman jatkuvuus.

Marx vähittäin irtaantuu Smithin, Ricardon ja koko klassisen poliittisen taloustieteen melko ulkokohtaisesta kritiikistä. Hän päätyy poliittisen taloustieteen lähtökohtien ja lopputulosten syvällisempään ja omintakeisempaan omaksumiseen ja kritiikkiin.

KAPITALISMIKRITIIKKI POLIITTISEN TALOUSTIETEEN KRITIIKKINÄ

Pääoma ja sen esityöt merkittivät käännettä Marxin ajattelussa:

  • Vasta tässä vaiheessa Marx omaksui ja kehitti systemaattisesti oman kantansa vallitsevaan poliittiseen taloustieteeseen eikä vain tyytynyt sen eri puolien omaksumiseen ja kriittiseen käyttöön.
  • Marx ymmärtää porvarillisen tuotantotavan tai kapitalismin yhdeksi erityiseksi historialliseksi yhteiskunnalliseksi tuotannon lajiksi eikä ikuiseksi luonnonmuodoksi.
  • Kun Marx kertoo Pääomassa löytäneensä kapitalismin taloudellisen liikelain, joka kaiken lisäksi vielä määrää koko porvarillisen yhteiskunnan luonteen, tämä voidaan käsittää materialistisen historiankäsityksen hengessä tai sen erityisenä tapauksena tai sovelluksena.

Marxin Pääomassa esittämän kapitalismianalyysin perusteella voidaan hyvin asettaa kyseenalaiseksi ne materialistisen historiankäsityksen perusoletuksen, joihin Marxkin itse vielä hyväksyvästi viittasi Poliittisen taloustieteen kritiikissä.

TYÖN TUOTTEEN ARVOMUOTO

Marxin analyysi porvarillisesta yhteiskunnasta perustui siihen ajatukseen, että työn luonne tavaratuotannossa on erikoislaatuinen: työ on vain välillisesti yhteiskunnallista ja siten yhteiskunnallisesti hyödyllistä.

  • Työstä tulee yhteiskunnallista ja hyödyllistä vasta vaihdon välityksellä.

Marx analysoi tavaran kaksinaisluonteen: käyttö- ja vaihtoarvon ja erittelee tavaran tuottaman työn kaksinaisluonnetta. Marxin mukaan myös tavaroita tuottavalla työllä on kaksinaisluonne: työ on sekä abstraktia, arvoa luovaa, että konkreettista, käyttöarvoja synnyttävää. Kapitalistisessa tuotantoprosessissa tehty työ on yhtä aikaa näitä kumpaakin.

  • Tavaran arvo voi ilmene vain vaihdossa, jolloin se ilmenee vaihtoarvoja.
  • Yksittäisenä tavarana tarkasteltuna tavaralla on vain käyttöarvo, joka perustuu sen kykyyn tyydyttää inhimillisiä tarpeita.
  • Arvomuodossa on kyse tavaroiden vaihdettavuudesta, joka on niiden erityinen yhteiskunnallinen ominaisuus ja jota sellaisenaan ei voi havaita yksittäisestä tavarasta.
  • Lopullisen ja kouraantuntuvan ilmauksensa arvomuoto saa rahassa. Raha on yleinen vastike, jossa kaikki muuta tavarat ilmaisevat oman arvonsa.

YHTEISKUNNALLISTEN SUHTEIDEN ESINEELLISTYMINEN

Kapitalistista taloutta ei ohjaa sen enempää käyttöarvo ja yksilöiden tarpeet kuin markkinatkaan vaan arvomuodot ja sen eri ilmenemistavat.

Talous voi toki lisätä ihmisten hyvinvointia, mutta se ei ole sen varsinainen tarkoitus, vaan ennemminkin satunnainen sivutuote.

Arvomuoto = Marx tarkastelee Pääoman alussa arvomuodon loogista kehkeytymistä yksinkertaisesta yleiseen arvomuotoon ja edelleen rahamuotoon. Arvomuodon rakentuminen on tärkeä esittää muun muassa sen osoittamiseksi, että raha on yhteiskunnallisesti muodostuva suhde, jossa tavaroiden arvo ilmaistaan tavaran hintana. Arvomuoto on reaalinen, porvarillista yhteiskuntaa ohjaava ja liikuttava tekijä.

Marx kutsuu yhteiskunnallisten suhteiden esineellistymistä tavarafetisismiksi, koska vastaava ilmiö voidaan hänen mielestään löytää vain ”uskonnollisen maailman usvakerroksista”.

Arvonlisäys on kapitalistisen yhteiskunnan subjektin -pääoman- ainoa päämäärä, joka pyrkii vapautumaan kaikista tiellään olevista rajoituksista.

KURJISTUMINEN JA KOMMUNISTISEN VALLANKUMOUKSEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYS

Marxin jälkeinen, sosialististen puolueiden omaksuma marxismi oli vakuuttunut siitä, että työväenluokan kurjistuminen kapitalismissa oli vääjäämätöntä ja sellaisena sosialistisen tai kommunistisen vallankumouksen välttämätön ehto.

  • Työväenluokan taloudellinen asema oli tuomittu kurjistumaan samaan aikaan, kun yhteiskunnalliset rikkaudet kasautuivat yhä harvempien käsiin.
  • Kapitalistinen yhteiskunta polarisoitui lisäksi yhä selkeämmin kapitalisteihin ja proletaareihin: siinä oli yhä vähemmän tilaa millekään ”keskiluokalle”.

Marx itse uskoi koko tuotantonsa ajan, että työväenluokan olisi tehtävä vallankumous.

Marx ennusti, että kapitalismi synnyttää entistä suurempaa työttömyyttä ja koko työväenluokan aseman kurjistumista – ei vain kapitalismiin välttämättömiä laskukausia ja kriisejä, vaan pysyvää työttömyyttä.

Pääoma korostaa kapitalismin erityistä historiallista tehtävää: se kehittää tuotantovoimia ja siten tahtomattaan ennakoi ja edistää kommunismia.

Klassinen sosiologia / OSA 3

3. Auguste Comte – positivismin isä

Auguste Comte (1798-1857)

Ranska

Tieteenfilosofi

Käytti ensimmäisenä käsitettä ”sosiologia”

  • Sosiologian isä

Positivismi-termi on epämääräinen, se saattaa tarkoittaa miltei mitä tahansa negatiivista: raakaa empirismiä, ajatuksetonta kvantifiointia, antihumanismia, olevien olojen oikeuttamista, tieteellistä mahtailua ja silmänlumetta…

  • Tilastojen ja ”kovien” menetelmien käyttö on nykyään positivismia.

Tällä määritelmällä ei ole mitään tekemistä positivismin alkuperäisen merkityksen kanssa.

KLASSINEN POSITIVISMI

Comte nimitti positiivisesta filosofiasta ja positiivisesta politiikasta koostuvaa oppiaan positivismiksi. Hän perusti uskonnollisen liikkeen, jonka jäsenet tunnustautuivat positivisteiksi.

Aikaisemmin valistusfilosofia oli ollut negatiivista, kriittistä, hajottavaa – nyt oli aika suhtautua asioihin:

  • rakentavan positiivisesti
  • relatiivisesti, Comten oppi ei tarjoa ehdottomia tai lopullisia totuuksia
  • täsmällisesti
  • varmasti, niin kuin tieteellistä metodia noudattavien oppien tulee olla
  • reaalisesti ottaen lähtökohdaksi todellisuuden
  • hyödyllisesti
  • orgaanisesti uudistaen yhteiskuntaa sen lakien pohjalta, ei vallankumouksellisesti.

Klassisen positivismin perusajatuksen voi tiivistää kuuteen perusajatukseen:

  1. On olemassa yksi ja jakamaton objektiivinen maailma, todellisuus, jonka lainmukaisuudet voidaan paljastaa tieteen metodeilla.
  2. Sitä, mitä ei voida tieteellisesti tietää, ei voida tietää lainkaan. Sellaisia kysymyksiä ei ole mieltä kysyä, joihin tiede ei voi vastata.
  3. Historian lakien löytäminen mahdollistaa menneisyyden selittämisen, nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden ennustamisen.
  4. Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee tehdä tieteellisesti
  5. Sosiaalinen järjestys on yhteiskunnan luonnollinen tila.
  6. Ei ole olemassa muuta sosiaalisten muotojen arviointiperustetta kuin luonnon ja yhteiskunnan lainmukaisuudet.
  • Todellista tietoa on vain tieteellinen tieto

POLITIIKAN TIETEELLISTÄMINEN

Se, mikä positiivisissa tieteissä oli itsestään selvää, piti Comten mielestä ottaa ohjeeksi myös politiikassa. Politiikasta piti tehdä positiivinen tiede, toiminta piti perustaa varmaan tietoon yhteiskunnan lainmukaisuuksista.

Comten mielestä poliittiset ratkaisuyritykset olivat käytännöllisiä, vaikka todellisuudessa tarvittaisiin teoreettinen operaatia. Ensin on harkittava ja sitten vasta toimittava.

Koska kaikkea toimintaa edeltää teoreettinen tieto, on luotava uusi hengellinen sääty.

  • Tieteenharjoittajien tulisi olla yhteiskunnallisten kriisien ratkaisijoita.

KOLMEN VAIHEEN LAKI

Uuden hengellisen säädyn tehtävänä on siis ”kohottaa politiikka tieteen arvoon”.

  • Politiikka voidaan kohottaa tieteiden tasolla vain, kun tapahtuma on lainmukainen ja ennustettava ja perustuu ihmisen älylliseen kehitykseen.

Älyllinen kehitys on kolmivaiheinen:

  1. Kaiken ajattelun ensimmäinen vaihe on teologinen eli fiktiivinen, jossa havainnot selitetään keksittyjen henkiolentojen toiminnan ja tarkoituksen tuloksiksi.
  2. Metafyysinen eli abstrakti vaihe on luonteeltaan pelkkä siirtymävaihe. Siinä havainnot selitetään periaatteilla, jotka eivät ole enää täysin yliluonnollisia, mutta eivät vielä täysin luonnollisiakaan.
  3. Tieteellinen eli positiivinen vaihe saavutetaan, kun havainnot selitetään sellaisilla säännönmukaisuuksilla, jotka eivät ole muuta kuin toisista havainnoista tehtyjä yleistyksiä.
  • Näiden vaiheiden kautta antiikkinen poliittinen järjestelmä voidaan muuttaa moderniksi

Eri tieteenalat sivuuttavat kaksi ensimmäistä vaihetta tietyssä järjestyksessä, jonka määrää niiden tutkimien asioiden monimutkaisuus. Ensiksi positiivisen vaiheen saavuttaa yksinkertaisimpia asioita tutkiva tieteenala, viimeksi monimutkaisinta kohdetta tutkiva.

  • ”Teoreettinen” politiikka on viimeinen tieteenlaji, sosiologia, joka kohoaa tieteen asteelle.

Kun politiikkaa tieteellistetään, täytyy mielikuvituksellisten utopioiden sijasta tehdä havaintoja niiden lainmukaisuuksien löytämiseksi, jotka määräävät sosiaalista järjestystä.

  • Comten mukaan tällöin 1) sosiaalinen järjestys on läheisessä yhteydessä sivilisaation tilaan ja sen määräämä 2) sivilisaation edistystä määräävät asioiden luontoon perustuvat lait.

STATIIKKA JA DYNAMIIKKA

Sosiologian tutkimuskohteet jakautuvat kahteen eri ryhmään: sosiaalisen organismin rakennetta tutkivaan statiikkaan ja sen kehitystä tutkivaan dynamiikkaan.

Comten mukaan teoria yhteiskunnan luonnollisesta edistymisestä eli sosiaalinen dynamiikka perustui kolmen vaiheen lakiin.

  • Ihmiskunnan kehitys on yksilinjainen prosessi, joka kaikkialla kulkee kohden eurooppalaista yhteiskuntaa. Eurooppa oli sivilisaation korkein vaihe.
  • Kolme vaihetta: teologinen, metafyysinen ja positiivinen, joista teologinen on historiallisesti pisin.
  • Comte on jakanut kolme päävaihetta vielä pienempiin alavaiheisiin.
  • Kärjistäen voisi todeta, että kehitys on kulkenut teologisesta polyteismista yksijumalaisuuteen, josta se on kivuliaan ja pitkän historian tuloksena kehittynyt kohti positiivista ajattelua, jossa jumala on korvattu luonnonlaeilla.

Sosiologisesti mielenkiintoisimpia kohtia Comten sosiaalisessa dynamiikassa on protestantismin osuus modernin yhteiskunnan synnyssä.

  • Comte huomioi, että teollinen kehitys lähti liikkeelle juuri protestanttisista maista.

POSITIVISMI TIETEENFILOSOFIANA

Comten Cours de philosophie positive -teos on ensimmäisiä modernin tieteenfilosofian edistyksiä.

Positivistisen tieteenfilosofian keskeinen ajatus on metodologinen monismi, ajatus yhdestä kaikille tieteille yhteisestä metodista.

Vaikka tieteet ovatkin perustaltaan yhtä, ei ”ylempiä” tieteitä voinut Comten mukaan palauttaa ”alempiin”.

  • Aina, kun entistä monimutkaisempi todellisuuden alue tuli tieteen tutkimuskohteeksi, tuli tieteelliseen metodiin samalla jotain lisää tuon mutkikkaamman kohteen tavoittamiseksi.

Kaikki positivistiset tieteet käyttävät siis perustaltaan samaa metodia: järkeä ja havainnointia oikein yhdistettynä.

  • Teorioiden ja väitteiden on oltava peruteltavissa havainnoilla.

VAIKUTTEITA JA VAIKUTUKSIA

Comten ajattelu jatkaa kolmea perinnettä. Edistyksen, järjestyksen ja liberalismin traditiota.

  • Edistysajattelussa Comte on valistuksen seuraaja.
  • Hänen ajattelunsa oli kuitenkin vahvan hierarkkista ja kollektivistista, mikä tekee hänestä myös valistuksen vastaisen konservatiivisen perinteen kannattajan.

Comten vaikutukset on syytä jakaa kahtia:

  1. Hän vaikutti organisoituun positivismiin, joka eli uskonnollisena ja sosiaalisena liikkeenä jonkin aikaa lähinnä Ranskassa, Englannissa ja Brasiliassa.
  2. Hän vaikutti filosofian ja sosiologian tieteisiin.

Sosiologian klassikoista Marxilla ja Spencerillä oli kilpailijan suhde Comteen.

  • Comten ajattelu sopii hyvin yleisellä tasolla Marxin ajatteluun.
  • Yleisellä tasolla myös Spencer hyväksyi Comten ajatuksen siitä, että sosiologian tuli olla tiede ja yhteiskunta tuli käsittää organismiksi.

Sosiologiassa klassisen positivismin traditio jatkui ennen muuta Emile Durkheimin kautta.