Hyvä aikuinen

On aika kysyä lapsilta: Millainen on hyvä aikuinen?

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/

“Hyvä aikuinen on kiva ja leikkii mun kanssa.”

“Aikuinen pitää sylissä jos minulla on paha mieli jos vaikka kaadun.”

“No semmonen aikuinen, joka höpöttää aina joskus.”

“Hyvä aikuinen komentaa ilkeitä lapsia.”

“Aikuinen osaa istua nätisti tuolilla ja syödä nätisti.”

“Aikuinen leikkii ja pelaa. Ja leikkii.”

“Semmonen, joka osaa hoitaa lapsia.”

“Hyvä aikuinen auttaa pukemaan, jos en ite osaa laittaa hanskoja tai lahkeita.”

“Semmonen, joka osaa tehdä ruokaa.”

“Semmonen, joka tykkää kissoista ja kaikista söpöistä eläimistä.”


Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/

Oletko sinä näillä kriteereillä hyvä aikuinen? 😀

Älä sano näin varhaiskasvatuksen opettajalle

Viime kesänä lähdin kaverini kanssa lomalle Bulgariaan. Menolennolla vieressäni istui kaksi vanhempaa naista. He olivat hyvin puhelijaita ja kyselivät paljon. Kun kävi ilmi, että työskentelen varhaiskasvatuksen opettajana, naiset pahoittelivat kovasti ammattini arvostusta ja pientä palkkausta. Toinen naisista totesi haluavansa mahdollistaa minullekin “lomatunnelmaan” pääsemisen. Hän tarjoitui maksamaan minulle ylihintaisen siiderin lentoyhtiön virvoketarjoilusta. Kieltäydyin ystävällisesti.

Meillä oli tänään töissä poikkeuksellisen mielenkintoinen kahvihuonekeskustelu! Puhuimme nimittäin rahasta.

Kasvatusala on tunnetusti naisvaltainen ja suhteellisen pienipalkkainen. Keväällä 2018 perustettiin Eileikkirahaa-kansanliike, jonka tavoitteena on ajaa parempia palkkoja korkeasti koulutetuille varhaiskasvattajille. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajan kuukausipalkka on noin 2300 euroa.

En tässä postauksessa avaa sen tarkemmin syitä sille, mistä matala palkkaus johtuu, mutta voisin lyhyesti kuvata varhaiskasvatusalan palkkakonteksia: Varhaiskasvatusta korostetaan ihmisen kehityskulun kaikkein tärkeimpänä oppimisen ja kasvamisen vaiheena. EU, YK, OECD ja Maailmanpankki kannustavat panostamaan varhaiskasvatukseen ja siihen tehtyjen investointien uskotaan takaavan yhteiskunnalle seitsenkertaisen tuoton. Uudistuneet varhaiskasvatuslaki ja varhaiskasvatussuunnitelma ovat lisänneet alan laatu- ja pätevyysvaatimuksia, mikä on tietenkin hyvä asia. Kuitenkin samaan aikaan myös varhaiskasvattajien työmäärä ja vastuu on lisääntynyt, mutta palkka ei ole noussut.

Tutkimusten mukaan iso osa varhaiskasvatuksen opettajista harkitsee alan vaihtoa, ja usein perusteena on juuri palkkakysymys. Varhaiskasvatuksen henkilöstön vaihtuminen on alalla  jo muutenkin suuri haaste, sillä se heijastuu huomattavasti työn laatuun ja varhaiskasvatuksen piirissä olevien lasten hyvinvointiin. Samaan aikaan pätevästä henkilökunnasta on pulaa: täyttämättömiä vakansseja on satoja ja lyhytaikaisia sijaisiakin vaikea löytää.  Palkkakysymystä on kärjistänyt entisestään se, että kuntia on epäilty palkkakartelliin syyllistymisestä. Onko oikeasti olemassa hiljainen sopimus siitä, että kunnat maksavat varhaiskasvatuksen opettajille minimipalkkaa?

Tänään kahvihuoneessa keskustelimme palkka-aiheesta surkuhupaisaan sävyyn. Päädyimme pohtimaan sitä, kuinka lähes jokaisella meistä on joku tuttava, joka on joskus kommentoinut palkkojamme mukapätevään sävyyn (todellisuudessa vain ilmaistakseen oman tietämättömyytensä). Jokainen meistä on joskus saanut aivan typeriä “neuvoja” ja “vinkkejä” omaan taloudelliseen menestykseen. Aivan liian usein kommentoija on ollut vieläpä toinen korkeasti koulutettu, jonka palkkapussi nyt vain sattuu olemaan suurempi. Rahapäissään on kaiketi helppoa esittää erilaisia “ohjeita”, joista pienituloisten olisi muka syytä ottaa opiksi.

Tähän väliin koen tarpeelliseksi huomauttaa, että vaikka postauksen aiheena onkin raha, niin seuraavien kohtien lukemisessa kannattaa hyödyntää myös huumorimieltä ;D

Älä siis sano varhaiskasvatuksen opettajalle:

“Ajattelet liikaa rahaa, jos kerta sanot olevasi kutsumusammatistasi.” – Kutsumusammatti ei tarkoita sitä, etteikö työstään voisi vaatia kohtuullista korvausta.

“Se on aina ammatinvalintakysymys.” – Ei se  kyllä läheskään AINA sitä ole.

“Onnea ei voi ostaa!” – Juu juu ei voikaan, mutta raha mahdollistaa monia asioita, jotka ovat usein yhteydessä myös onnentunteeseen.

“Raha ei tee onnelliseksi!” – Jep, samat perustelut kuin edelliseen. Lisäksi olisi syytä tiedostaa, että yhteiskunnallisten rakenteiden vuoksi matalapalkkaiset ammatit mielletään myös vähemmän arvostetuiksi ja vaikutusvaltaisiksi kuin korkeapalkkaiset ammatit.

“Työ tekijäänsä kiittää!” – Totta sekin ja usein onkin ihanaa kuulla palautetta hyvin tehdystä työstä <3 Se kiitos voisi kuitenkin näkyä myös palkkakuitissa.

“Tiedän niin, miltä susta tuntuu. Muakin harmittaa, kun ei ole vielä varaa tehdä enää tänä vuonna toista ulkomaanmatkaa.” – Epäilen vahvasti, tiedätkö sittenkään 😀 On huomioitavaa, että sosiaaliset todellisuudet ovat etääntyneet niin paljon toisistaan, etteivät ihmiset pysty realistisesti samaistumaan toistensa arkeen.

“Mistä sulle muka pitäisi maksaa? Siitä, että syötät lapsia ja vaihdat vaippoja?” – Tällaisten kommentoijien kannattaisi vaikka Googlata sana “varhaiskasvatus” ja selvittää, mitä se tarkoittaa 🙂

“Palkan suuruus kertoo työn vastuullisuudesta.” –  Ei pidä yksiselitteisesti paikkaansa. Palkan suuruus johtuu monestakin asiasta: työehtosopimuksesta, työntekijän kokemuksessa, palkkaneuvotteluista, poliittisista asetelmista…

“Eihän sellaisesta työstä voi maksaa, mikä ei tuota mitään!” – Kyseisen kommentin lipsauttaessaan kannattaisi perehtyä asiaan hieman tarkemmin. Varhaiskasvatus on yhteiskunnalle tuottoisaa niin taloudellisesti kuin väestön sivistys- ja kulttuuripääomankin kannalta.

Noniin, tällaista tällä kertaa! Tämän postauksen tavoitteena oli huomauttaa, millaisen richsplainingia varhaiskasvatuksen opettajat saattavat kokea – ainakin omassa tuttavapiirissäni.

Loppuun haluaisin huomauttaa, että palkoista todellakin kannattaa ja pitääkin puhua. Vaikka minä ja moni muukin varhaiskasvatuksen opettaja nautimme työstämme, on meillä perusteltu syy kritisoida alamme palkkauksia.

Oletko sinä kenties törmännyt richsplainingiin? Millaisia ajatuksia ja kokemuksia sinulla on aiheesta?

Tavalliset perheet

Työskentelen sivutoimisesti eräässä hankkeessa, joka järjestää monikulttuurista toimintaa vähävaraisille lapsiperheille. Suunnittelen ja toteutan hankkeen teemaan sopivia työpajoja, joita käyn pitämässä pari kertaa kuukaudessa 🙂

Viime kerralla sain eräältä kollegaltani lahjaksi pelikortit (kiitos vielä!). Korteilla voi pelata Tavalliset perheet -peliä, joka muistuttaa perinteistä Pekka-peliä. Molemmissa peleissä on tarkoituksena kerätä mahdollisimman monta erilaista perhettä.

Pekka-peliä on kritisoitu stereotypiseksi ja rasistiseksi. Sen sijaan Tavalliset perheet -pelin ideana on laajentaa käsitystä “normaalista” perheestä ja suhtautua kunnioittavasti perheiden monimuotoisuuteen.

Peli pääsi testiin, kun otin sen päiväkotiin töihin mukaan. Oli hauskan nostalgista päästä pelaamaan lapsuudesta tuttua peliä, vaikka korteissa olikin uudistuneet kuvat!

Pelin nimi on mielestäni oivaltava: Usein perheiden moninaisuudesta puhuttaessa mainitaan erilaiset perheet. Mutta millainen on erilainen perhe? Tai oikeastaan, millainen on tavallinen perhe?

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisten tavallisin perhemuoto on lapseton aviopari. Lapsiperheiden määrä laskee vuosi vuodelta ja perheiden keskiverto lapsiluku on 1,85. Yksilapsisia perheitä on 43%, kaksilapsisia 39% ja kolmilapsisia 15%. Vähintään neljän lapsen perheitä on noin 5%. Uusperheitä on noin 9%. Yli kolmannes perheistä on tavalla tai toisella monimuotoisia; monikkoperhe, maahanmuuttajataustainen perhe, yhden vanhemman perhe, kahden kulttuurin perhe, uusperhe, adoptioperhe, sateenkaariperhe, sijaisperhe, tukiperhe… Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä pohjimmiltaan jokainen perhe muodostaa oman ainutlaatuisen yhteisönsä!

Eli jos jokainen perhe on omanlaisensa, miksi puhutaan erilaisista perheistä? Kaikkihan me olemme erilaisia! Jos halutaan laajentaa käsitystä “normaalista”, niin miksi ei lähtökohtaisesti puhuttaisi pelkästään tavallisista perheistä?

Jokaisella on oikeus määrittää omat perhesuhteensa ja tuntea ympäröivän yhteiskunnan hyväksyntää. Jokaisella on oikeus kokea, että oma perhe on oikeanlainen.  Mielestäni perheen tärkeimpiä kriteerejä tulisi olla se, että perhe on turvallinen elinympäristö, johon jokainen saa kuulua omana itsenään. Perhe on kaikkien oikeus.

Opiskelen pitkänä sivuaineena (60op) sosiologiaa, ja yksi mieleenpainuvimmista opintokokonaisuuksista oli Yhteiskunnan rakenne ja muutos -kurssi, jossa tarkastelin Suomen väestöllistä kehitystä, syntyvyyttä sekä perhekäsitysten muuttumista. Niin mielenkiintoisia, mutta samalla monimutkaisia ilmiöitä! Aiheesta voisi opiskella joskus lisääkin 🙂

Miten sinä määrittelisit “tavallisen perheen”?

Kestävä elämäntapa osana varhaiskasvatusta

Aikuisen tulee rakentaa lapsen positiivista luontosuhdetta ja tarjota lapselle hänen ikätasonsa mukaista oikeaa tietoa ilmastonmuutoksesta.

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/

Ilmastonmuutos koskettaa lapsia

Luin Ilmastoahdistuksen Instagram-tililtä ajatuksia herättävän julkaisun, jossa pohdittiin ilmastonmuutoksen herättämää huolta lapsissa. Se sai myös minut pohtimaan, miten voisin varhaiskasvatuksen opettajana tukea lasten positiivista kasvua kohti kestävää elämäntapaa.

Työssäni olen saanut ilokseni huomata, kuinka jo päiväkoti-ikäiset lapset haluavat pitää huolta ympäristöstä. He ovat valveutuneita kierrättäjiä, hyötyliikkujia ja hävikkiruoan säästäjiä. Kerran kotileikissä Ihmeperhe oli lähdössä lomalle Helsinkiin ja olivat jo matkalla lentokentälle, kun perheen koira ehdottikin, että mentäisiinkö lentopyörällä 😀 Hän oli kuullut, että lentokone saastuttaa pilviä.

Ilmastonmuutos myös huolestuttaa lapsia. Energiayhtiö Vattenfallin teettämän tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista 6-16 -vuotiaista lapsista on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Pienen lapsen elämänpiiri kattaa tutun kotiseudun ja hänen maailmansa on hyvin konkreettinen. Miten hän voi kantaa harteillaan koko maapallon mittakaavassa suuria ympäristöhaasteita? Esimerkiksi minulle on esitetty huolestuneita kysymyksiä: “Mihin kaikki jääkarhut menevät, kun niiden koti sulaa?” “Voiko Suomeen tulla hirmumyrsky tai koko metsän kokoinen tulipalo?”

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/

Kestävä elämäntapa osana varhaiskasvatusta

Opettajana minulla on varhaiskasvatuslain asettama velvollisuus ohjata lapsia eettiseen ja vastuulliseen elämäntapaan. Laki mainitsee kestävän kehityksen yhdeksi varhaiskasvatuksen tavoitteista:

”Kehittää lapsen yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, edistää lapsen toimimista vertaisryhmässä sekä ohjata eettisesti vastuulliseen ja kestävään toimintaan, toisten ihmisten kunnioittamiseen ja yhteiskunnan jäsenyyteen.”

Kestävä elämäntapa korostuu myös varhaiskasvatussuunnitelman arvoperustassa:

”Varhaiskasvatuksen tehtävänä on ohjata lapsia terveyttä ja hyvinvointia edistäviin elämäntapoihin. Lapsille tarjotaan mahdollisuuksia kehittää tunnetaitojaan ja esteettistä ajatteluaan. Varhaiskasvatuksessa tunnistetaan ja noudatetaan kestävän elämäntavan periaatteita niin, että sosiaalinen, kulttuurinen, taloudellinen ja ekologinen ulottuvuus huomioidaan.”

Lisäksi varhaiskasvatussuunnitelma velvoittaa varhaiskasvattajia huomioimaan kestävän kehityksen periaatteet lapsiryhmän toiminnassa monella eri tasolla:

”Kasvatuksen avulla ohjataan lapsia muodostamaan omia mielipiteitään ja arvioimaan kriittisesti vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja sekä toimimaan eettisesti kestävällä tavalla.” (VASU, 2016, s. 21)

”Varhaiskasvatuksen tehtävä on vahvistaa lasten hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviä taitoja sekä ohjata heitä tekemään kestävän elämäntavan mukaisia valintoja.” (VASU, 2016, s. 23)

”Aktiivinen ja vastuullinen osallistuminen ja vaikuttaminen luovat perustan demokraattiselle ja kestävälle tulevaisuudelle.” (VASU, 2016, s. 25)

”Varhaiskasvatustyön tavoitteita tukeva toimintakulttuuri luo suotuisat olosuhteet lasten kehitykselle, oppimiselle, osallisuudelle, turvallisuudelle, hyvinvoinnille sekä kestävälle elämäntavalle.” (VASU, 2016, s. 28)

”Erilaisista ajattelu- ja toimintatavoista keskustellaan rakentavasti ja luodaan myös uusia tapoja toimia yhdessä. Samalla edistetään kulttuurisesti kestävää kehitystä.” (VASU, 2016, s. 30)

”Kaikessa toiminnassa huomioidaan ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävän elämäntavan välttämättömyys. Arjen valinnoilla ja toimilla ilmennetään vastuullista suhtautumista luontoon ja ympäristöön. Varhaiskasvatuksessa edistetään välineiden ja tilojen yhteiskäyttöä, kohtuullisuutta, säästäväisyyttä, korjaamista ja uusiokäyttöä.” (VASU, 2016, s. 31)

”Ympäristökasvatuksen tavoitteena on vahvistaa lasten luontosuhdetta ja vastuullista toimimista ympäristössä sekä ohjata heitä kohti kestävää elämäntapaa.” (VASU, 2016, s. 44)

Näiden viittauksien valossa voi todeta, että kestävän kehityksen periaatteiden tulee olla läsnä jokaisessa lapsiryhmässä. Mielestäni enemmän olisi kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, miten ilmastokriisin uhatessa ympäristöasioita käsitellään varhaiskasvatukseen kuuluvan positiivisen ja kannustavan ilmapiirin kautta. Tavoitteena ei ole missään nimessä huolestuttaa ja syyllistää lapsia, vaan kannustaa heitä kestämään elämäntapaan.

Päiväkoti-ikäisen lapsen kanssa asioita opitaan tekemällä: Kierrätetään, säästetään sähköä, otetaan lautaselle sopivan kokoinen annos ruokaa, piirretään paperin molemmille puolille sekä korjataan rikkoontuneita vaatteita ja leluja. Tekemisen lomassa voi vastata lapsen esittämiin kysymyksiin ja kertoa, miksi asiat tehdään tietyllä tavalla. Lapselle kannattaa antaa konkreettisia ja häneen omaan arkielämäänsä liittyviä esimerkkejä.

Tärkeintä on mielestäni oivaltaa, että päiväkoti-ikäisen lapsen ei tarvitse tietää ilmastonmuutoksen massiivisuuteen liittyviä lukuja, tilastoja ja “kylmiä faktoja”. Varhaiskasvatuksessa tulee keskittyä ekotekojen tekemiseen iloon ja kannustamiseen 🙂

Lasten tietoisuutta ilmasto- ja ympäristöasioista voi lisätä yhdessä lukemalla, leikkimällä, pelaamalla ja retkeilemällä. Esimerkiksi WWF:n materiaalipankista, Suomen luonnonsuojeluliiton ja Luontoliiton sivuilta löytyy paljon maksutonta varhaiskasvatukseen sopivaa materiaalia. Päiväkoti voi myös tutustua Vihreä lippu -toimintaan.

Lisäksi minulla on pari kirjavinkkiä, joiden avulla voi käsitellä kestävään kehitykseen sopivia teemoja:

Pohjana positiivinen luontosuhde

Olen vahvasti sitä mieltä, että ympäristökasvatuksen näkökulmasta varhaiskasvatuksen tärkeimpänä tehtävänä on auttaa lasta rakentamaan positiivista luontosuhdetta. Ja luontosuhteen luomisessa kaikista olennaisinta on tarjota lapselle mahdollisuus leikkiä luonnossa. Esimerkiksi vapaa leikkiminen metsässä kehittää luontosuhteen lisäksi lapsen motoriikkaa, luovuutta, aistien käyttöä ja lainalaisuuksien ymmärtämistä. Luonnossa lapsi saa kokeilla ja ihmetellä.

Kun lapsi saa rauhassa tutustua lähiseutunsa luontoon ja löytää siellä omat mielipuuhansa, on hän vähitellen valmis tekemään erilaisia ekotekoja. Positiivisen luontosuhteen ollessa kestävään elämäntapaan oppimisen taustalla ei ympäristöystävällisten valintojen tekeminen tunnu pakottavalta ja luopumiselta. Sen sijaan lapsi haluaa tehdä luontoa suojelevia päätöksiä. Luonnon hyvinvointi ei ole ristiriidassa oman hyvinvoinnin kanssa, vaan luonnon hyvinvointi on osa omaa hyvinvointia.

Mielestäni lasten luontokokemusten tulisi olla arkisia. Tällä tarkoitan sitä, että erilaisista metsäretkistä ja luontopoluista ei tarvitse – eikä tule – tehdä spektaakkeleita. Lapselle tulisi synnyttää käsitys siitä, että luonnossa voi viettää vapaa-aikaa aivan kuten viikoittaisissa jalkapallotreeneissä, kokkikerhoissa ja soittotunneillakin. Kynnys viihtyä luonnossa tulisi tehdä mahdollisimman matalaksi.

Luontosuhteen merkitys korostuu juuri varhaislapsuudessa, jolloin lapsi muodostaa pysyviä käsityksiä ympäristöstä. Lapsen luontosuhde ei synny enää nykymaailmassa automaattisesti, vaan vaatii aikuisten aloitteellisuutta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että lapset viettävät enemmän aikaa elektroniikan äärellä kuin luonnossa. Noin puolet suomalaisista kaupunkilaislapsista arvioi, ettei osaa nimetä metsän puita. Positiivisen luontosuhteen tulisi syntyä ennen kuin lapsi täyttää 12-vuotta, sillä sen jälkeen siihen on paljon vaikeampaa vaikuttaa.

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/

Mitä kaikkea kivaa luonnossa voi tehdä?

Poimia marjoja

Leikkiä lumessa

Käydä pyöräretkellä

Ihmetellä taivaalla lipuvia pilviä

Rakentaa maja

Tehdä soitin ruohon varresta

Valmistaa ruokaa ja syödä eväitä (roskat talteen!)

Onkia kaloja

Tarkkailla eläimiä

Viettää aikaa ja olla vain

Katsella lintuauraa

Etsiä geokätköä

Nukkua teltassa

Istua nuotion äärellä

Kerätä kiviä, käpyjä ja syksyllä pudonneita lehtiä

Katsella tähtitaivasta

Lomailla – retki lähimetsään on ekoteko itsessään, kun ei tarvitse matkata kauas!

Mitä sinä tykkäät tehdä luonnossa? 🙂

Miten lapsille voi opettaa kestävän kehityksen mukaista elämäntapaa?

Kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun vika.

Luin tiistai-iltana Ylen artikkelin, jossa käsiteltiin koulukiusaamista sekä haastateltiin Sysmän yhtenäiskoulun rehtoria aiheesta. Artikkelin jälkeen minulle jäi kalvavan hämmentynyt ja jopa järkyttynyt fiilis: ”Mitä mä just luin?”

Ylen MOT tutki peruskouluissa tapahtuvaa kiusaamista ja perehtyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn koulukohtaisiin tuloksiin. Tulokset olivat järkyttävät: Joissakin kouluissa joka kolmas kyselyyn vastanneista oppilaista koki kiusaamista viikoittain. Koulukiusaaminen on sitkeää, ja tilastojen mukaan joissain kouluissa kiusaaminen vain pahenee siihen puuttumisen jälkeen. Kuitenkin keskivertokouluissa 4. ja 5. luokkalaisista 7,3 prosenttia kokee tulleensa kiusatuksi vähintään kerran viikossa. Kiusaamisen määrä siis vaihtelee valtavasti eri koulujen välillä.

Ylen MOT päätti soittaa niille rehtoreille, joiden kouluissa esiintyy kyselyn perusteella poikkeuksellisen paljon kiusaamista. Rehtorien mukaan koulujen hälyttävät kiusaamisluvut johtuivat maahanmuuttajaryhmiin kohdistuvasta syrjinnästä, lasten ja nuorten ”jengiytymisestä”, oppilaiden ”kemioiden” kohtaamattomuudesta, välituntitappeluista ja joidenkin lasten ”kuumakalle” -persoonista, somekiusaamisen lisääntymisestä… Osa vaikutti ihmettelevän kiusaamisen määrää ja painottavan, että koulu on mukana Kiva koulu -ohjelmassa*. Jotkut rehtorit myös huomauttivat, että syystä tai toisesta kyselyn järkyttävät tulokset eivät olleet täysin paikkansapitäviä.

*HOX! Yle julkaisi myöhemmin tällä viikolla toisenkin artikkelin, jossa Kiva koulun käytännön toteutusta kritisoidaan tehottomaksi ja kiusatuille vahingolliseksi.

No entäpä tapaus nimeltään Sysmän yhtenäiskoulu? Ensiksi artikkeli nosti esiin vanhempien huolen siitä, miten koulu ei ole riittävästi puuttunut kiusaamistilanteisiin ja usein kiusaaminen käännetään kiusatun syyksi. Artikkelissa kuvattiin todella koskettavia esimerkkejä kiusaamisesta – väkivaltaisuudesta, häirinnästä, syrjimisestä ja häpäisemisestä. Itse tunsin erittäin syvän riipaisun sisälläni, kun luin vanhempien kertomuksia lastensa kiusaamisesta:

”Kerran poikani viittasi tunnilla ja vastasi kysymykseen. Yksi luokan oppilas kommentoi siihen, että hyvä vitsi, vähän niin kuin isäsi. Luokassa olleet opettajat nauroivat muiden mukana. Koulussa on kuitenkin myös aivan loistavia opettajia.”

“Silloin kun tytärtäni kiusattiin, hän sanoi lenkillä, että äiti mä haluan kuolla.”

Mitä sanoi koulun rehtori? Kummasteli joidenkin nuorten tarvetta korostaa omaa erilaisuuttaan, kuten seksuaalista suuntautumista, ja hakevan sillä huomiota. Selityksissään hän käytännössä syyllisti kiusattuja, koska he itse provosoivat muita kiusaamaan. Ehkä kauhein kommentti oli töksäytys nuorten pukeutumisesta, jota rehtori kuvaili: ” -Se voi olla tosi hutsahtavaa. Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa.”

Minun on erittäin vaikea kuvailla sanoin niitä tuntemuksia, joita kyseinen haastattelu minussa herätti. Miten yksikään kasvatusasiantuntijan ja pedagogisen johtajan roolissa työskentelevä henkilö voi sanoa noin? Osoittaa totaalista vieraantumista nykyajan lapsuudesta ja täyttä ymmärtämättömyyden puutetta sen ilmiöitä kohtaan. Vähätellä vanhempien esiin nostamaa kritiikkiä siitä, että kiusaaminen käännettäisiin kiusatun viaksi. Ja sitten itse haastattelussaan syyllistyä siihen. Ja naurahtaa vielä päälle.

Koko artikkelissa minua hämmentää eniten se, miten useimmista rehtoreiden sitaateissa toistui tietämättömyys siitä, miten kiusaamiseen tulisi onnistuneesti puuttua. Kovinkaan monella ei ollut antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten he ovat puuttuneet kiusaamiseen. Kommentointi oli tasoa: ”on puututtu hanakasti” ja ”olemme tukeneet kiusatuksi tulleita lapsia”.

En itsekään ole perehtynyt kiusaamiseen ja sitä koskevaan tutkimusaineistoon. Koen olevani aiheesta tietämätön monessakin suhteessa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että usein kiusaamisesta keskustellaan nimenomaan siihen puuttumisen näkökulmasta, vaikka olennaista olisi keskustella myös siitä, miten kiusaamista voitaisiin ylipäätänsä ennaltaehkäistä. Kiusaaminen pitäisi pystyä estämään ennen kuin kukaan joutuu sen uhriksi. Usein keskustelu pyörii myös sen ympärillä, kenen syy kiusaaminen on ja kuka siitä on vastuussa. Huomio tulisi kohdistaa entistäkin ratkaisukeskeisempään ajatteluun, jolloin kiusaamisen ennaltaehkäisyn ja puuttumisen eteen olisi mahdollista tehdä konkreettisia tekoja.

Haluaisin huomauttaa myös siitä, että aivan liian usein kiusaamisesta syytetään kiusaajia, kiusattuja, opettajia, vanhempia, rehtoreita tai muita yksittäisiä henkilöitä. Mielestäni tulisi tarkastella yhä enemmän sitä, miten erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet ja poliittiset päätökset vaikuttavat kiusaamisilmiöön. Tällä en tarkoita, että ihmiset voisivat siirtää vastuuta teoistaan yhteiskunnalle, sillä jokainen on itse vastuussa omista teoistaan. Sen sijaan toivoisin, että julkisessa keskustelussa laajennettaisiin sitä näköpiiriä, jossa kiusaamista ilmiönä tarkastellaan.

Joudun työssäni varhaiskasvatuksen opettajana puuttumaan päivittäin erilaisiin kiusaamistilanteisiin. Pienten lasten kohdalla kiusaamista tapahtuu hyvin pitkälti siksi, että lapset vasta harjoittelevat vuorovaikutustaitoja, empatiaa ja normien mukaan toimimista. Olen kuitenkin huolissani siitä, ettei minulla ole aikaa ja resursseja puuttua jokaiseen nahistelu-, erimielisyys- tai riitatilanteeseen niin perusteellisesti kuin kokisin tarpeelliseksi. Syynä tähän ovat esimerkiksi suuret ryhmäkoot ja vähäiset resurssit inkluusion toteuttamiseen. Varhaiskasvatuksessa olevien lasten haasteet eivät katoa kouluikään tultaessa, joten varhaiskasvatuksen puutteellisten resurssien seuraamukset heijastuvat varmasti myös koulumaailmaan. Aiheesta voisi kirjoittaa kokonaan oman postauksensa – tai jopa useita sellaisia.

Haasteista huolimatta minä kuitenkin yritän ehkäistä kiusaamista erilaisilla tavoilla:

  • Olen sopinut lapsiryhmäni kanssa yhteiset säännöt, joiden noudattamiseen niin lapset kuin aikuisetkin ovat sitoutuneet.
  • Lapsiryhmässäni hyödynnetään Mielenterveysseuran kaveritaitokortteja ja tunnekortteja esimerkiksi riitatilanteiden selvittämisessä.
  • Olen tehnyt erilaisia kuvitettuja sosiaalisia tarinoita, jossa pyrin konkretisoimaan ja havainnollistamaan kiusaamisen seuraamuksia. Näitä voisin joskus jakaa blogissakin!
  • Ryhmässäni luetaan säännöllisesti kirjoja ja kuulemme erilaisia satuja, joissa käsitellään ystävyyssuhteita, toisten kunnioittamista, yhdenvertaisuutta ja kohteliaita käytöstapoja.
  • Pyrin huomaamaan lasten pienetkin hyvät teot ja ajatukset sekä huomioimaan ne kehumalla.
  • Toteutamme Eläinlasten elämää -mielenterveysmateriaalia, joka koostuu tarinavihkosesta ja pöytäteatterihahmoista. Tätä materiaalia voin todella suositella, sillä omassa ryhmässäni se on osoittautunut varsin toimivaksi myös niiden lasten kohdalla, keillä empatiakyky ei ole vielä kovinkaan herännyt. Tarinat ovat suoraan lasten omasta maailmasta ja näin ollen hyvin samaistuttavia ja koskettavia.
  • Erilaiset vuorovaikutus-, mielenterveys- ja tunneteemat näkyvät pedagogisen toiminnan eri variaatioissa: liikunnassa, taideaineissa, luonnontieteissä, arkirutiineissa… kaikessa! Näihinkin löytyy paljon hyviä ja maksuttomia materiaaleja Mielenterveysseuralta.
  • Puutun kiusaamiseen välittömästi, kun sitä näen. En hyväksy ollenkaan minkäänlaista tönimistä, haukkumista, härnäämistä yms. Keskustelen päivittäin lasten kanssa siitä, miten erilaisissa riita- ja erimielisyystilanteissa tulisi toimia. Puhuttelen lapsia huonosta käytöksestä, minkä lisäksi tarjoan heille myös erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ja neuvon, miten heidän kannattaisi toimia seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa. Pyrin puuttumaan perusteellisesti mahdollisimman moneen sanaharkkaan yms. Keskustelen asiasta lasten kanssa, kysyn heidän omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan sekä yritän herättää heissä myötätuntoa vertaisiaan kohtaan. Kerron päiväkodissa tapahtuneista asioista avoimesti ja rehellisesti lasten vanhemmille. Yritän myös itse toimia esimerkillisesti ja puhua kunnioittavasti niin työyhteisöni lapsille kuin aikuisillekin.
  • Ehkä eniten olen lasten ja nuorten kiusaamisilmiössä huolissani siitä, että ilkeää puhetta ja nöyryyttäviä tekoja selitellään huumorilla. Sanotaan: ”Se oli vitsi.” Ilmiö on havaittavissa jo pienten lasten käyttäytymisessä; toisia lapsia härnätään huumorimielessä. Olemme keskustelleet lapsiryhmässäni todella paljon tästä asiasta ja miettineet sellaisia asioita, jotka ovat hauskoja ilman, että ne loukkaavat ketään.

Mitä voisin tehdä vielä lisää?

  • Voisin puhua kiusaamisesta enemmän blogissani ja muissa somekanavissa.
  • Voisin kysyä vieläkin useammin ja useammilta: ”Mitä sinulle kuuluu?”
  • Voisin pyrkiä raivaamaan työpäivistäni lisää aikaa ja tilaa lasten kanssa leikkimiseen ja keskustelemiseen.
  • Voisin perehtyä kiusaamiseen ammatillisesta näkökulmasta lisää, jotta pystyisin etevämmin havainnoimaan kiusaamista sekä puuttumaan siihen.

Kiusaaminen on vahvasti läsnä myös omissa päiväkoti- ja koulumuistoissani. Olen ollut katkera ja vihainen niin omista kuin ystävienikin kokemuksista ja potenut jopa epätoivoa siitä, ettei kiusaaminen tule ikinä loppumaan. Vaikka aihe on minulle edelleen herkkä, olen  vähitellen onnistunut kääntämään ajatustapaani: En tiedä, tuleeko kiusaaminen ikinä loppumaan, mutta minä voin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että se ainakin vähenisi. Edes yhden ihmisen kohdalta.

Miten sinä voit ehkäistä kiusaamista?

Aineettomia joululahjavinkkejä

Haluaisin sanoa pari sanaa joululahjoista.

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/free/

Se oli syysloman jälkeisen viikon maanantai, kun eräs lapsi toi päiväkotiin postista saadun lelukuvaston. Loppuviikosta lelulehtiä oli lähes jokaisella ja lapset ympyröivät niistä joululahjatoiveitaan. Toppuuttelin innokkaimpia toteamalla, että nyt on vasta lokakuu (jep, LOKAKUU), joten ihan vielä ei kannattaisi laskea öitä joulupukin saapumiseen.

Marraskuun aikana lapset alkoivat tuoda päiväkotiin yhä enemmän lelukuvastoja. Useimmiten kaikilla oli samojen kauppojen postista tulleet kuvastot ja he vertailivat, mitä tavaroita toiset olivat ympyröineet omasta lehdestään.

Meidän viskarissa on tapana lukea lounaan jälkeen kirjoja ennen kuin lähdemme päivälevolle. Yhteen aikaan lapset eivät haluneet lukea päiväkodin kirjoja ollenkaan, vaan he selailivat kotoa tuomiaan lelulehtisiä. Katselimme lehtisiä usein yhdessäkin. Silloin lapset halusivat leikkiä, että jokaiselta sivulta saisi valita yhden tavaran itselleen. Useimmilla sivuilla päätös oli heille vaikea. Moni halusi kaiken.

Lasten puheissa esiintyvä materiaalikeskeisyys vaivasi minua. Muistan toki omasta lapsuudestani, että lelulehdistä oli kiva leikata haluamansa lelujen kuvia joulupukin kirjeeseen ja tontuille oli hauska leipoa pipareita. Ja tietysti lapset saavat – ja heidän kuuluukin – olla innoissaan joulupukista ja lahjoista. Mutta tänä vuonna minusta on tuntui, että kaikki jouluun liitettävät ajatukset olivat pelkkää materiaa: Lego cityjä, Frozen-nukkeja, Ryhmä hau -pehmoleluja, barbie-autoja, My little poneja, Ninja Go -pelejä yms. Olen keskustellut asiasta opettajakollegoideni kanssa ja he ovat tehneet hyvin samanlaisia ajatuksia omissa lapsiryhmissään.

Ensin ajattelin kieltää lelulehdet. Onneksi tulin pian järkiini ja tajusin, että siinä samalla kieltäisin koko asian ja veisin sen pois silmistäni. Lelulehdet saivat siis jäädä. Sen sijaan päätimme kasvattajatiimissämme puhua yhä enemmän joulurauhan tärkeydestä ja jouluperinteistä. Sanoitimme lapsille, miten kivaa on laulaa joululauluja yhdessä ja askarrella joulukortteja. Käsittelimme suomalaisia jouluperinteitä ja keskustelimme siitä, miten lasten perheissä vietetään joulua. Luimme lelulehtiä ja pohdimme, mikä olisi kohtuullinen määrä lahjojaLapset osasivat hienosti pohtia joulun merkitystä ja sitä, kuinka isossa osassa lahjat ovat.

Haluaisin tähän väliin huomauttaa, että myös valtakunnallinen varhaiskasvatussuunitelma velvoittaa varhaiskasvattajia vahvistamaan lapsen hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviä taitoja sekä ohjaamaan lapsia tekemään kestävän elämäntavan mukaisia valintoja (Vasu, 2016, s. 23). Mielestäni myös joulun aikaan on hyvä sivuta näitä teemoja korostamalla yhdessäolon ja kiireettömyyden ihanuutta. Pienellä lapsella ei ole vielä riittävää monilukutaitoa lelulehtien ja lahjamainosten lukemiseen eikä häneltä voi sellaista vaatia. Aikuisen täytyy asettaa lapselle rajat sekä ohjata häntä hyvinvointia ja kestävää kehitystä tukevaan ajatusmaailmaan. 

Joulurauha, perinteet ja läheisten kanssa vietetty aika ovat hyvin abstrakteja asioita viisivuotiaille, ja niiden merkitys korostuu varmasti vanhenemisen myötä. Itselleni lapsuuden muistoissa on tärkeintä joulun ympärillä vallitseva sadunomaisuus ja mystisyys: Kurkkivatko tontut ikkunan takana? Osaavatko joulupukin porot oikeasti lentää? Kenen joulupuuroon manteli on piilotettu? Ja juuri noiden asioiden pitäisi mielestäni korostuakin lapsuuden jouluissa. Ne ovat asioita, jotka muistetaan vielä aikuisenakin ja halutaan jakaa omillekin lapsille. Harva kuitenkaan muistaa, mitä lahjoja sai joulupukilta vuonna 1997 tai 2015. Materian tuoma ilo on lyhytaikaista.

Plan International julkaisi vastikään tutkimuksen, jossa paljastettiin, millaisia lahjoja aikuiset ostavat lapsille vuonna 2018. Suosituimmista lahjoista koottiin tyttöjen ja poikien mediaanilelut. Kun näin kuvat mediaanileluista, ensimmäinen ajatukseni oli: “onpa stereotyyppisiä”! Tytöille vaaleanpunaista, prinsessoja ja satuja, pojille autoja, dinosauruksia ja tietokirjoja. Näiden faktojen puitteissa kukaan ei voi väittää, etteikö sukupuoli vaikuttaisi siihen, millaiten normien ja kiinnostuksen kohteidin pariin lapsia ohjataan.

Kuva Planin julkaisemasta tyttöjen mediaanilelusta.

Kuva Planin julkaisemasta poikien mediaanilelusta.

Toinen havaintoni oli, ettei mediaanilahjoihin sisältynyt yhtään aineettomia lahjoja. Tänä vuonna aineettomat lahjat ovat kuitenkin saaneet paljon medianäkyvyyttä ja niiden tuomaa iloa korostetaan. Usein aineettomiin lahjoihin liitetään myös vastuullisuutta ja eettisiä arvoja.

Tutkija Terhi-Anna Wilska on sanonut, että aineettomat lahjat ovat usein aikuisten toisilleen antamia. Hän uskoo lasten saavat jatkossakin konkreettisia kovia paketteja. Kuitenkin suurin osa nykylapsista elää yltäkylläisyyden keskellä, jossa valtavaan tavaramäärään turtuu. Miksi et siis antaisi muutaman konkreettisen lahjan rinnalla myös aineettomia lahjoja? Jotain erilaista, joka tuottaisi aivan uudenlaista iloa?

Tein lapsille sopivista aineettomista lahjaideoista pienen listan, josta voi napata itselleen sopivat vinkit viimehetken jouluostoksille:

Lisäksi muutama täysin maksuton aineeton lahjaidea:

  • Yhteinen retki kirjastoon, hiihtämään tai pyöräilemään
  • Lainatkaa kirjastosta lautapeli tai elokuva, pitäkää joululomalla yhteinen peli- tai leffailta ja palauttakaa takaisin kirjastoon
  • Lahjakortti äidin/isän kokkikouluun tai muuhun yhteiseen toimintaan, jossa voi oppia uusia asioita
  • Erilaisten järjestöjen ja toimijoiden tarjoamat maksuttomat perheretket
  • Kirjoita tyhjään lasipurkkiin hauskoja vitseja, leikki-ideoita yms. Kun lapsella on tylsää tai jokin harmittaa häntä, voi hän ottaa purkista lapun ja piristää itseään 🙂
  • Yhteistä löhöilyaikaa kotona

Oletko sinä havainnut tavarahysteriaa joulunlahjojen ympärillä? Millaisilla kasvatusmenetelmillä lapsille voisi mielestäsi opettaa ikätasonsa mukaista kulutuskriittisyyttä?

Kuva osoitteesta: https://www.canva.com/photos/free/